Psykoterapialinkkejä

Hälventääkseni psykoterapiaa ympäröivää hämäryyttä keräsin oikeanpuoleiseen linkkilistaan erilaisia kotimaisia psykoterapiaan liittyviä linkkejä. Joissakin niistä on jopa terapeuttien nimiä ja yhteystietoja, joten kannattaa tarttua pelastusrenkaaseen...

Lukeekohan terapeutit muuten koskaan terapia-aiheisia blogeja....

Psykoterapiaa - miksi

Koska psykoterapia on edelleen jotenkin mystisen hämärää myös sitä tarvitseville, postaan tähän kommenttini Hurmaavalle itsemurhalle.

En selitä, mitä terapia on - en osaa. Puhun vain kokemuksestani ja toivon, että voisin auttaa muita.

Monilla on kokemusta huonoista keskusteluista psykologin kanssa - julkisella sektorilla, mielenterveystoimistossa, yths:ssä - vaikka kyseessä olisikin ns. neuvontapsykologi.

En ihmettele. Minulle joskus muinoin hyötyä psykologista oli sen verran, että älysin ettei se auta, että pitää päästä "oikeaan" terapiaan. Mutta miksei se sanonut sitä minulle silloin suoraan itse? Miksi minun piti mennä mutkien kautta ja käyttää melkein pari vuotta elämästäni vielä senkin jälkeen, ennen kuin pääsin oikealle, koulutetulle psykoterapeutille?

Mitä se oikea terapia sitten on? Koko psykoterapiakysymys on ollut maassamme suuri mystinen asia, josta suunnilleen alan ammattilaisetkaan ei oikein tiedä mitä puhua. Ehkäpä siitä syystä, että terapiakoulutus on ollut tähän saakka yksityistä: erilaisten säätiöiden ja yhdistysten varassa. Ja terapiaa ei edelleenkään saa muuta kuin yksityisellä sektorilla. Käsittääkseni psykiatrisessa sairaalassakaan ei vars. terapiaa anneta. Korjatkaa jos olen väärässä.

Jos on masentunut, ei tosiaankaan jaksa ryhtyä ensin tekemään tutkimusta siitä, mitä terapia on, mitä terapioita on, mikä sopisi itselle, mistä terapiaa saa jne jne. Puhumattakaan että voisi jotenkin saada selville jonkun terapeutin jota joku suosittelisi tai edes kenellä olisi vapaita aikoja??

Tästä huolimatta, jos käyt tällä hetkellä silloin tällöin keskustelemassa psykologin kanssa asioistasi ja uudistamassa lääkereseptiäsi psykiatrilla, sano heille, että haluat terapiaa, psykoterapiaa, koulutetulta psykoterapeutilta, mieluiten aluksi kolme kertaa viikossa.

Pakota heidät antamaan sinulle selkeät toimintaohjeet, mihin sinun tulee soittaa, mistä löydät mahdollisesti terapeutin. Ja miten voit hakea siihen Kelan tukea. Sillä kaikki oikea terapia on maassamme yksityistä. Julkinen terveydenhuolto tarjoaa vain keskustelupalveluja (ns. neuvontaa tai joku kutsuu sitä neuvontaterapiaksi, mutta se ei ole terapiaa, älä usko jos joku väittää). Tai sitten julkinen sektori tarjoaa erikoislääkärin (=psykiatri) palveluja, mutta psykiatri ei välttämättä ole koulutettu terapeutti.

Älä suostu muka-hoitoon. Älä suostu riutumaan vuosikausia jossakin kerran pari kuukaudessa keskusteluavussa. Väitän että se voi jopa pahentaa tilannettasi. Mutta niinhän se on, että hoitoon ei pääse niin kauan kuin itse pystyy kävelemään poliklinikalle...

Kävin itse psykoterapiassa (hieman psykoanalyyttisesti ja vähän muutenkin suuntautuneessa) 6-7 vuotta. Oikeasti siitä oli hyötyä silloin kun kävin kolme kertaa viikossa, 2-3 ensimmäisen vuoden ajan. Viimeisen vuoden kävin vain 1 kerran viikossa (siihen meni koko opintotuen perusosa, kun en saanut tukea mistään). Ja väitän, että nekin rahat viimeisenä vuotena menivät hukkaan. Edes koulutettu psykoterapeutti ei voi edes 1 krt viikossa tapahtuvalla keskustelulla (à 45 min) hirveästi auttaa. Kunhan kerroin kuulumisiani ja sitten aika jo loppuikin.

Kaikesta huolimatta luulen että terapiasta oli apua. Olisi ollut mukavaa, ettei sitä olisi tarvinnut rahapulassa lopettaa, mutta toisaalta tällä tavoin joudun ottamaan ohjat enemmän omiin käsiini tästä eteenpäin. Ja terapian ansiosta olen jo siinä kunnossa, että pystyn, ainakin ajoittain, "hoitamaan" ja terapoimaan itse itseäni.

Pitkäkestoista terapiaa on kritisoitu hirveästi viime aikoina, mutta minä puolustan. Kaikkien ongelmat eivät ole sellaisia, että ne voidaan ratkaista lyhytterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Edellämainituista voi kyllä olla apua pitkäkestoisenkin terapian jossain vaiheessa. Jos oma persoonallisuus on jäänyt pahasti kehittymättä tai hämärän peittoon, ei sitä mielikuva-, mieliala-, ajattelu- ja toimintaharjoituksilla hoideta. Terapia ei ole suoritus.

Onnea matkaan. Mikään ei tapahdu nopeasti, ei edes oikean terapeutin löytäminen.
Sen jälkeen kun olin käynyt reilun puoli vuotta mielenterveystoimiston neuvontapsykologin (oik. erikoissairaanhoitaja joka oli erikoistunut psyk..johonkin) luona joka toinen viikko, aloin soitella terapeutteja Suomen Psykoanalyyttisen yhdistyksen ja Therapeia-säätiön kautta. Itse asiassa tämän neuvon sain kai ko. erikoissairaanhoitajalta, vaikka häntä alussa morkkasinkin.
Em. paikkoihin oli joku tietty soittoaika pari kertaa viikossa tunnin ajan. Puhelin tuuttasi yleensä varattua. Kun vihdoin pääsin läpi, sain kai 2 nimeä joilla olisi vapaita aikoja, ja soittoajat heille. Toiselle tiistai-aamu klo 7.25 - 7.50 ja toiselle torstai klo 8.45 - 9.05... Tarkoitus oli varata ns. tutustumisaika, ensimmäinen käynti, jonka aikana tunnusteltiin, tulisiko yhteistyöstä mitään. Sain kai varattua jonkun ajan, mutta ko. henkilö kuulosti niin Freudilta jo puhelimessa, että varmuuden vuoksi peruin sen ennen sinne menoa. Kaikkea verhosi koko ajan salaperäinen hämärä. - Koska olin valmiiksi solmussa itseni kanssa enkä ymmärtänyt enää mitään itsestäni tai mistään, oli vaikea uskoa, että tuollainen salaperäisyys olisi voinut ongelmiani ratkoa. Kuin olisi viimeisenä keinona yrittänyt liittyä johonkin pimeän sektiin.

Minun terapia-aikani alkoi sitten työkaverin vaimon suositteleman terapeutin luona (joka paljastui myöhemmin seksuaaliterapeutiksi jolla ei ollut virallista pätevyyttä). Työkaverin vaimo päätyi suosittelemaan terapiaa minulle, kun joissakin juhlissa vetäydyin syrjään vain epätoivoisesti itkemään - ja tiesihän hän että olin juuri eronnut pitkäaikaisesta avosuhteesta.

Kävin vuoden puolitoista tämän terapeutin luona silloin tällöin, välillä joka toinen viikko, välillä 1 kerran kuussa, välillä harvemminkin, lähinnä kriisitilanteissa. Jossain vaiheessa sanoin hänelle, että nyt haluan todella päästä selvittelemään syitä masennukseeni ja nyt menee niin helvetin huonosti, ettei tämä joka toinen viikko tapahtuva puheleminen enää auta, vaan minun täytyisi päästä puhumaan useammin, hän myönsi, ettei hän ole oikea ihminen antamaan pitkäkestoista terapiaa. Tavallaan luulin olleeni pitkäkestoisessa terapiassa - olihan sitä kestänyt jo niin pitkään!

Ko. terapeutti suositteli sitten paria psykoterapeuttia, joiden luona kävinkin, mutta kumpikaan ei tuntunut sopivalta. Sitten hän veti jostain kolmannen nimen, ja tämän luona sitten rupesin käymään. On siis tärkeää, että potilaalla ja terapeutilla jotenkin synkkaa - että puhutaan samaa kieltä. Ja sellaisen löytäminen ei välttämättä ole helppoa. Mutta se suhde kestää todennäköisesti kauan - minulla 6-7 vuotta.

Nyt se on loppunut ja terapian loppuvaiheessa ja loputtua terapoin itseäni tässä blogissa. Sitten tuli varmaan käytännön elämän kiireitä ja se jäi. Tai tuli sellainen vaihe, että tarvetta ei enää niin paljon ollut. Halusi ajatella muita asioita. En tiedä oliko se hyvä. Nimittäin nyt olen taas etsimässä itseäni. Tein persoonallisuustestejäkin. Taas. Ne on vaarallisia. Olen ollut väärällä alalla 10-15 vuotta. Ja olen ehkä edelleenkin. Ei ihme ettei tunnu hyvältä. Vaikka eihän se ihan noinkaan yksinkertaista ole.

Luulen että terapia ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa se tuntui minusta epätoivoiselta ajatukselta. Nyt se on ihan hyvä. Suhtaudun analyyttisesti. Yäk. Yritän edelleen päästä tunteisiini kiinni, jotta pääsisin itseeni kiinni. Yäk. Terapia-jargonia.

Jonkun mielestä tää on vaan ruikutusta ja valitusta. Onneksi on tällainen foorumi tälle. Ihan vapaasti saa ruikuttaa jos haluaa ja ihan vapaasti saa joku ajatella mitä haluaa.

Sinä, jolla ei ole helppoa, etsi terapeutti - vaikka sekin on perkeleellistä. Sinä joka yhtään ajattelet, että siitä saattaisi olla apua - tai sinä joka et enää keksi mitään muuta keinoa saada apua, etsi terapeutti, mene terapiaan. Suosittelen.

Sairaita puita 4 / Tieto

Viha.
Viha siitä kun aikuiset ihmiset satuttavat toisiaan. Viha siitä että vanhemmat eivät osaa olla vanhempia, sellaisia kuin muilla, sellaisia kuin kirjoissa ja elokuvissa. Viha, kun minä en saa olla viaton lapsi. Aina johonkuhun sattuu. Kipu.

Minä "tiedän" asioita, joita 7-9-vuotiaan ei vielä tarvitsisi tietää. Vihaan sitä että tiedän. En haluaisi tietää. Tietäminen tekee minusta erilaisen. Se tekee minusta jotenkin pahan. Pahojen asioiden liittolaisen. Aikuisten pahan maailman agentin, joka käy välillä lasten maailmassa vierailulla.
En viitsi kertoa niitä muille. Ei kukaan haluaisikaan kuulla. Eikä kukaan ymmärtäisi, ja minua alettaisiin ehkä pilkata, halveksia, syrjiä, pitää outona.

Menen serkkupuolieni luokse niiden kesämökille, maalle. Niiden isä on insinööri ja äiti kotirouva ja niillä on koira. Ne voivat elää vapaana ja onnellisena lapsuuttaan. Ne liikkuvat paikasta toiseen juoksemalla, harppomalla, hyppimällä: saunapolkua pitkin, keinulle, yläkertaan. Ne tekevät asioita, joita kirjoissa lasten kerrotaan tekevän: pelaavat prönttöstä, rakentavat majoja ja lauttoja, kiipeilevät puissa, leikkivät mielikuvitusleikkejä, menevät punkan pohjalle akuankkoja lukemaan, eivät ole kuulevinaan äidin komentamista. Mökillä on tilaa temmeltää ja olla: peltoa, metsää, rantaa.
Ainoa jonka kanssa minulla tuntuu olevan jotakin yhteistä, on se joka juoksee vähemmän ja ajattelee enemmän. Jonka isä on .. en tiedä mitä se tekee, mutta jotain ongelmia sillä on .. ja äiti on.. jossain tehtaassa töissä. Hän sairastuu myöhemmin masennukseen ja skitsofreniaan. Ehkä me tunnistimme toisemme - me tiedämme jotakin mitä muut eivät.

Tiedämme, että elämässä voi olla niin paljon ja niin pahaa. Että ihmiset, aikuiset voivat tehdä toisilleen ihan mitä tahansa. Olla pahoja, ilkeitä, väkivaltaisia, satuttaa. Että ne ovat paljon muutakin kuin "isä" ja "äiti" - ja kun ne ovat muuta, niin ne ovat pelottavia tai epäluotettavia. Ne ovat surullisia ja masentuneita. Ne ovat poissaolevia. Ne voivat juoda viinaa ja hajottaa ikkunoita ja lyödä toisiaan. Ne voivat juoda viinaa niin paljon että ei ole enää rahaa ruokaan. Ne voivat kadota jonnekin ja tulla takaisin sitten joskus. Ne voivat puhua rumia ja haista pahalta. Ne riisuvat joskus vaatteet ja näyttävät ihan siltä kuin painisivat tai toinen olisi voittanut toisen ja alakynnessä oleva huutaisi apua. Ne ovat ihan hulluja. Olen nähnyt ovenraosta. Olen nähnyt muutakin, mutten oikein muista. Jotain poliiseja ja lasinsiruja ja tulta. Itkua ja huutoa ja ranteisiin tarttumista ja uhkailua.

Minä en voi olla onnellinen kun olen nähnyt tuon kaiken. En voi pyyhkiä sitä pois. Olen noiden näkyjen leimaama. Pahan leimaama. Aavistelen, että kaikkien elämässä ei tällaista pahaa ole koskaan ollut, eikä varmaan tulekaan olemaan. Ne jotka eivät tiedä, voivat elää onnellisina, "kokemattomina". Ne "muut".

Paappa päättää lopettaa vanhan suomenpystykorvansa. Hän vie sen pellolle ja ampuu. Jälkeen päin hän itkee koiraa niin monta iltaa, että mummu suuttuu ja tiuskaisee, ettei tämä mummunkaan kuolemaa surisi noin paljon. Minä olen nukkuvinani vintillä, mutta minun maailmani harvat vakaat rakenteetkin alkavat natista liitoksissaan. Enkö ole täälläkään enää turvassa pahalta? Mummu ja paappakin riitelevät, voivat olla ilkeitä. Suruunsa sulkeutuneita niin että me voimme serkkupojan kanssa vaikka repiä kalliolta sammalia ja heitellä niitä järveen kellumaan, ilman että mummu kieltää. Vaikka yleensä tällainen saa hänet raivoihinsa. Tai ampua ilmakiväärillä lipputangon nokassa killuvaa viiriä. Mistä paappa kyllä normaalioloissa suuttuisi. Koska meitä ei huomata, menemme loppujen lopuksi päästämään naapurin katiskasta kalat pois ja samalla herkuttelemme vielä kaupungissa olevien mökkiläisten raparpereilla.

Minä tiedän, enkä tiedä mitä sillä tiedolla tehdään. En osaa käsitellä sitä, en hahmota sitä. En osaa kysyä enkä pyytää. Pelkään että joudun tietämään lisää. En pysty sijoittamaan tietoa mihinkään, se on vain pahaa, se on olio. Se on kasvain josta tulee osa minua.

Niin kuin useimmat kasvaimet, se voi pysyä pitkäänkin piilossa. Näkyvät oireet alkavat vasta kun se on saanut aikaan jo paljon parantumatonta tuhoa.

[Ymmärrän hyvin, että minua ei scifi, fantasia, tähtien sodat ja muut alienit ulkoavaruudesta ole koskaan kiinnostaneet, sen enempää kuin iltalehtien lööpit, Matti Nykänen tai Seiska. Ne on ihan alkeellisia yrityksiä minun alienieni, räiskintäni, pahan merkkieni ym. jännityksen ja kohtalokkuuden rinnalla.]

Sairaita puita ongelmieni metsässä 3

Herään yöllä. Olen 4-vuotias. Äiti ja isä eivät ole kotona. Olen aivan yksin. Itkettää. Pelottaa. Kiipeän olohuoneen sohvalle, jotta näkisin ikkunasta ulos. Ulos pimeään yöhön.

Vastapäisellä torilla on elämää, valoja. Näen palavan moottoripyörän - se on hurjaa. Ja samalla jännittävää (olen vähän ylpeäkin todistaessani jotakin noin erikoista). Ja hirveän pelottavaa yksin koettavaksi.

Äiti ja isi tulevat kotiin. He olivat käyneet "nakkikioskilla". Jokin tunnelmassa paljastaa, että isi oli pakottanut äidin - tai siis äiti ei ollut uskaltanut sanoa vastaan. Myöhemmin tajusin, että tuskin ne missään nakkarilla olivat, vaan kapakassa. Minulle selitetään, ettei ole mitään pelättävää, kaikkihan on hyvin, mitään ei ole tapahtunut. Ei mitään pahaa.

Äiti tuntee syyllisyyttä ja on vihainen isälle, joka oli saanut hänet tekemään tämän. Isä on vihainen äidille. Riita. Pelottavaa.
Koen olevani syynä riitaan, pahaan ja pelottavaan ilmapiiriin. Syypää, koska heräsin, koska olen olemassa, koska aiheutan olemassaolollani tällaista. Koetan saada äidin olemaan tuntematta syyllisyyttä siten, että piilotan pelkoni, suruni ja vihani. Jos vakuutan ettei minulla ollutkaan mitään hätää, katselin vain ulos ikkunasta heitä odottaessani, äiti ei ole syyllinen mihinkään, hän ei pelästy. Eikä hänen tarvitse syyttää isää, jolloin isä ei tule vihaiseksi ja pelottavaksi, vaan kaikilla on "ihan mukavaa".
(Ja minä voin vain salaa olla tyytyväinen ja lohdutettu siitä, että ne edes tulivat kotiin. Ettei mitään pahempaa tapahtunut ja että ne ainakin ovat siinä, läsnä, edes fyysisesti.)

Huonous.
Olen huono. En osaa. Teen asiat väärin. Asiat menevät aina huonompaan suuntaan, kun minä puutun niihin, kun minä yritän sanoa, miten minä haluaisin.
Lopputuloksena ei koskaan ole, että tehtäisiin niin kuin minä olen ehdottanut/ halunnut. Tai jos ihmeen kaupalla tehtäisiinkin, niin aina sillä tavalla, että jollakin on paha mieli, joku on marttyyri - ja onnistuu osoittamaan, että minun tapani oli tosiaan alunperinkin huono idea, eikä niin olisi kannattanut alkuunkaan tehdä.
Itkua, epätoivoa, riitelyä ympärilläni.
Aiheutan pahaa koko ajan vaikka tarkoitus on toinen.

En ole saanut mitään rakenteita mistään ongelmien, halujen, pahan olon, suuttumuksen, pettymyksen, vihan käsittelyyn. Ainoastaan oppinut peittämään, piilottamaan. Olemaan niin kuin mitään ei olisikaan. Esittämään, että meillähän on kaikki ihan hyvin, eikö olekin. Kun kerran ulospäin siltä näyttää. Jos vain ollaan hyvällä tuulella, meillähän on ihan kivaa, eikö olekin.
Jos meillä ei olekaan kivaa ja jos me myönnetään se, niin meillä on aivan kamalaa. Kestämätöntä, sietämätöntä. Niin ei voi elää. Elää voi vain jos peittää ja piilottaa sen kaiken kamaluuden, surun, pelon ja kurjuuden.

Pelko?

Sairaita puita ongelmieni metsässä 2

Häpeä.

Olen lapsi ja häpeän vanhempiani, perhettäni.
Minulla ei ole isää, tai on mutta ei meidän kanssamme. Ei minun kanssani.
Enkä oikein tiedä haluaisinkokaan, että hän olisi kanssamme. Se olisi liian vaikeaa. Hän on outo, ei sopisi tänne, ei ehkä ymmärtäisi minua kuitenkaan. Tulisi riitoja. Ennen kaikkea riitoja hänen ja äidin välillä. Äitiin sattuisi. Äiti voisi huonosti. Minua huomattaisiin yhä vähemmän. Kotimme olisi eri näköinen, vielä erilaisempi kuin muiden perheiden kodit. En haluaisi kutsua kavereita kotiimme - meillä ei vallitsisi turvallinen ja kodikas ilmapiiri. No ei oikein kyllä nytkään. Meillä on vähän jännittävää. Pelottavaa. Arvaamatonta. Erilaista.

Isä on jossain, joudun selittelemään. En viitsi paljon selitellä, kertoa. Parempi kun eivät tiedä, millainen se oikeasti on. Käyttäytyy kummallisesti, tyhmästi. On usein humalassa, puhuu liian hienoja ja viisaita lapsille. Ei ymmärrä, ei kuuntele. Mutta hän on minun isäni, ja hän opettaa minulle asioita, elämää. Hänestäkin minä olen tullut. Miten paljon minussa on tuota outoa, ärsyttävää, likaista, pahaa?

Minun isäni on toisaalla, mutta meidän perhe voi näyttää aika tavalliselta, kun meillä on kuitenkin äiti, äidin mies, joka voisi olla isä, ja minä. Meistä kaikista olisi mukavaa, kun me olisimme tavallinen perhe. Äiti käyttäytyy usein niin kuin olisimmekin. Minäkin esitän sitä, varsinkin kavereille. Ja kotonakin - niin siitä tulee ikään kuin enemmän totta. Ja niin minun ei tarvitse hävetä niin paljon.

Sitten aina välillä minun pitää käydä isäni luona. Matkustan yksin junalla. Isä tulee minua vastaan asemalle. Kävelen asemalaituria pitkin suuressa ihmisjoukossa. Sitten näen isän. Kävelemme ihmisten läpi, kaupungin läpi. Joskus käymme isän työpaikalla. Se on ihan hienoa, en olekaan ennen käynyt muilla työpaikoilla. Sitten menemme "kotiin", isän kotiin. Siellä on hämärää, pölyistä, tunkkaisen hajuista. Kylmä kun ikkuna on auki. Paljon kirjoja ja lehtiä, joka puolella. Tummat seinät. Keittokomerossa astiat ovat tiskaamatta. Kylpyhuoneeseen on minulle laitettu oma pyyhekoukku, jossa lukee "vieras". Siinä roikkuu vihrreä karkea käsipyyhe.

Minun todellisuudessani on jokin monimutkainen, joka tavalla kaukainen lisäulottuvuus, jota muilla ei ole. Minulla on kuin kaksi todellisuutta, joita on vaikea saada kohtaamaan. Kukaan ei voi sitä ymmärtää; kohdassa jossa ne yhtyvät on vain minä, yksin. Muuten on aina toinen puoli piilossa. Joskus harvoin jokin pilkahdus toisesta todellisuudesta välähtää päällimmäiseen elämääni: "Mä oon nähnyt Joutsenlammen Kansallisbaletissa". Olen ylpeä siitä, mutta samaan aikaan joudun melkein paljastamaan elämäni hankalimpia asioita: miksi minä siellä olin? kenen kanssa? luulenko olevani jotenkin hieno, kun käyn kansallisbaletissa? - Selitykset pitää yrittää kuitata mahdollisimman lyhyesti. Oikeastaan Joutsenlammestakin tulee hävettävä, piilotettava asia. - Miksen minä voi vain olla tavallinen, joka ei käy koskaan missään?

Käyn usein kavereideni, erityisesti parhaan ystävättäreni kotona. Siellä leikimme, pelaamme, puuhaamme, hassuttelemme. Hänellä on kaksi vuotta vanhempi sisko. Molemmilla on omat, pienet, tavalliset huoneet.
Olohuoneessa sohvaryhmä, juhlaruokapöytä ja piano. Suurten ikkunoiden kaihtimet on yleensä käännetty niin, että sisällä huoneessa on hämärää. Valojakaan ei usein sinne sytytetä. Televisio on takkahuoneessa, jonka toisella puolella on sauna ja toisella keittiö. Se on pieni ja kodikas huone, jossa oleillaan enemmän. Keittiö on suuri ja asunnon sydän - ystävättären äiti on kotitalousopettaja. Isä on metsäinsinööri. Keittiön yhteydessä on pirttipöytä, johon yleensä hyvin mahdumme kaikki iltateelle. Perheen isä kertoilee hitaan rauhalliseen tyyliinsä onnettomia puujalkavitsejään, mikä on meistä huvittavaa. Kotoista, turvallista, minun mielestäni. Perheen äiti pulisee ja pölöttää paljon, me ystäväni kanssa emme paljon kuuntele. Tai puhelekaan ellei tarvi vastata kysymyksiin. Luomme toisiimme merkitseviä katseita. Joka tapauksessa puheensorina on mukavaa taustaääntä olemiselle. Sitten isä menee katsomaan uutisia ja ystäväni lähtee saattamaan minua vähän matkaa kotiin päin.

Kun ystävättäreni lähtee jonnekin pitemmälle, hän käy mökillä, maalla mummulassa, serkulla tai pelimatkalla koripallojoukkueen kanssa. Matkat tehdään perheen kanssa autolla.

Häpeän vanhempiani. Ne ovat eronneet. Ne tupakoivat. Juovat viiniä ja olutta. Käyvät joskus ravintolassa. Ne eivät osaa olla tavallisia, turvallisia vanhempia. Ne ovat erilaisia, miksi ne ovat erilaisia!? Eivät ymmärrä lasten tarpeita; ovat välillä liian hienoja, välillä rumia ja pahoja, välillä viisaita ja sivistyneitä, välillä tyhmiä, sietämättömiä, ymmärtämättömiä. Kiinnostuneita vain omista jutuistaan, saavutuksistaan ja ongelmistaan. Huonoja vanhempia, niitä ne ovat. Mutta enhän minä sellaista voi kenellekään näyttää tai sanoa. - Mitä minulle sitten jäisi? Siitä vähästä mitä minulla nyt on?

Kunpa joku näkisi. Tajuaisi. Ymmärtäisi. Auttaisi. Kuulisi äänettömyyteni. Tarjoaisi olkapään, tukisi minua, etten olisi niin yksin.

Olen vain lapsi ja olen niin yksin. Olen paitaressu, resupekka, epäsiisti, räkänokka. Eikö kukaan välitä? Eikö kukaan voisi huolehtia minua parempaan kuntoon?

Noitaympyrä

Näen asiat jotenkin niin selvästi. Ehkä tämä on psykoterapian tulos, ja ehkä terapia ei enää pidemmälle voisikaan auttaa.

1 Suru

"Minut on hylätty. Olen yksin."

2 Viha

"Minun kärsimykseni ei ole tosi, vaan muiden. Epäreilua."

3 Arvottomuus

"En ole rakkauden arvoinen. En omien tunteiden arvoinen. Tunteillani ei ole mitään arvoa. Minulla ei ole mitään arvoa."

4 Syyllisyys

"Jos olen liian näkyvä tai ilmaisen tunteitani ja tarpeitani (vaadin jotain), se on syynä muiden ja viime kädessä omaan onnettomuuteeni."

5 Sopeutuminen

"Oma (tunne, tarve, todellisuus) on vaarantava tekijä elämässä. Pysyn hengissä kun sopeudun muiden todellisuuteen ja tunteisiin."

Tästä seuraa noiduttu ympyrä, ikiliikkuja, suljettu kehä: Surua seuraa viha, vihan tunteiden ilmaisemattomuutta arvottomuus ja syyllisyys, joka puolestaan johtaa sopeutumiseen omien syyllisyydentuntojen vaimentamiseksi.

Kaksi ensimmäistä ovat kokemusperäisiä "aitoja" tunteita. Arvottomuus ja syyllisyys ovat loogisia seurauksia tunteiden tukahduttamisesta - ikään kuin toisen asteen tunteita. "Vääriä" tunteita? - Näin ainakin älyllisesti voisi perustella.
Viimeinen, sopeutuminen, on selviytymismenetelmä.

Mistä lähteä kehää purkamaan?
- Selvää on, että menetelmä (sopeutuminen) ja sen takana oleva kokemus, ajatus, on aivan nurinkurinen. Se ainakin pitäisi kääntää toisin päin.
- Samoin syyllisyyden suhteen olen älyllisesti väärässä - eivät minun tunteeni aiheuta muiden tuskaa ja onnettomuutta. Mutta entä jos kokemus on osoittanut toisin?

Entä kokemus nykyhetkestä: olenko muka onnellinen? - En todellakaan.
Olen toteuttanut edellisen kaltaista elämänkehää aika tunnollisesti soveltaen, näkymättömänä pysytellen. Toisin sanoen, näkyvyyteni ei ainakaan ole syy omaan onnettomuuteeni. Pikemminkin näkymättömyyteni.
Silloinhan myös argumentti OMA on vaarantava tekijä elämässä on oltava väärin. Asia on päinvastoin: jokin oma (minä, integriteetti, persoona, tunteet, tarpeet, todellisuus) tuo elämää, turvaa, rakkautta.

Oman on siis annettava näkyä. Uskallettava kokea se.
Kaikkein ominta ja aidointa kehässä ovat suru ja viha - niitäkö on siis tunnettava ja ilmaistava? Siitäkö se onni aukeaa?? Ei kovin siltä kuulosta!
- Ja kuitenkin...

Arvottomuus on mielestäni kehän hankalin kohta. Auttaako se, että yksin tunnen ja koen niitä tunteita, jotka olisi pitänyt sallia kymmeniä vuosia sitten? - Eihän niitä nytkään kukaan näe, enhän minä enää voi tulla kuulluksi ja nähdyksi sinä pienenä tyttönä kauan sitten. Nyt nähdään vain tyrskivä aikuinen, jolla päällisin puolin kaikki on hyvin. Mitä se nyt valittaa?
- Enhän minä voi enää mennä äidin ja isän luo itkemään, kun "te silloin ette ollenkaan ottaneet minun tunteitani huomioon...". Voinhan minä tietysti mennä, mutta tuloksena olisi emotionaalinen katastrofi, kun emme enää ole niitä henkilöitä ja siinä tilanteessa.
- Onko siis tunteet kuitenkin kiellettävä, tai ainakin kierrettävä? Ja jos näin, eikö tämä juuri tarkoittaisi niiden arvon (=> minun arvoni) kieltämistä? Arvottomuuden tunteen jatkumista.

Onko siis niin, että tähän kohtaan tarvitaan terapeutti tai joku joka "näkee" minut ja tunteeni? Tarvitaanko tunteiden aktivoituminen ja ns. transferenssi, jotta niiden avulla eheytyisi?
Vai pystynkö minä itse (=aikuinen minäni, ikään kuin oma "vanhempani") näkemään kehittymässä olevan lapsiminäni tunteen ja hädän, ottamaan ne vastaan, tunnustamaan ne ja tukemaan niiden kokemisessa? Pystyykö aikuinen minäni antamaan arvoa lapsiminän tunteille, tarjoamaan turvalliset puitteet niiden kokemiselle, sellaiset joissa tunteet eivät uhkaa turvallisuutta ja rakkautta?

Tähän vaaditaan jo aika paljon henkistä kypsyyttä ja tasapainoa. Pystynkö minä siihen? kysyn itseltäni ja terapeutiltani ennen viimeistä terapiakertaa.

Ihmeellisen seesteinen ja kirkas olo. Jokin minussa vastaa, että pystyn. Että minussa on jo paljon sellaista, joka pystyy. Sitä paitsi apua on saatavissa - jos ei oma "näkeminen" riitä, kannattaa mennä jonkun muun, herkän ja luotettavan näkijän luokse.

(Tässä tullaan seuraavaan ongelman alaosioon: luottamuksen puutteeseen. Kaiken ja kaikkien epäilyyn. - Yritän uskaltaa korjata tätä sillä, että minulla on kyllä jo, myönnettävä se on, joitakin luottamusta herättäviä kokemuksia ihmisistä. Ainakin 2... tai 3...)

Sairaita puita ongelmieni metsässä 1

Äiti ja isi jättävät minut puolitoistavuotiaana mummulle, isän äidille, kuukaudeksi hoitoon. Heidän palatessaan vierastan. En halua nähdä heitä, en voi osoittaa rakkautta. Olen vihainen, surullinen - luulen menettäneeni heidän rakkautensa (kun jättivät minut, hylkäsivät minut). Ehkä siitä hetkestä alkaen alan kokea, etten ole rakkauden tai minkään arvoinen.
Piiloudun mummun hameen helman taakse. Äidille tulee paha mieli kun en jälleennäkemisestä iloisena juoksekaan heitä vastaan. Äiti on pettynyt. (hän varmaan tuntee piston sydämessään - syyllisyyttä.) Äidin pettymys on suurempi, tärkeämpi kuin minun vihani ja pettymykseni.
Haluaisin olla äidin rakkauden (enkä pettymyksen) arvoinen. Alan käyttäytyä niin kuin äiti haluaa, jotta hän on taas iloinen ja rakastava.

Piilotan omat tunteeni, tarpeeni, oman todellisuuteni - sopeudun, alan elää toisten todellisuutta.
Tapahtuu ikään kuin toinen hylkääminen: nyt hylätään minun tunteeni ja todellisuuteni, minun persoonani. (Aikaisemmin fyysinen ja psyykkinen minäni oli jo jätetty mummulle yksin.)

Tämä leimaa elämäni: Rakkauteen ei voi luottaa - äitiin ja isään ei voi luottaa.

Mihin sitten voisi luottaa?!

[Taistelen edelleen siitä, saavatko tällaiset tunteet tulla näkyviksi. Miten tässä iässä kehtaan enää puhua, surra ja harmitella sitä, mitä äiti ja isi joskus muinoin tekivät, mitä tapahtui kymmeniä vuosia sitten? - Toisaalta, on ehkä viimeinkin aika opetella ilmaisemaan, miltä oikeastaan tuntuu ja tuntui. Aika tuntea, aika viipyä tunteissa. Ja kohdistaa ne oikeisiin tapahtumiin, konkretiaan, sen sijaan että jatkuvasti puhuu yleisellä tasolla "näkymättömyydestä".
Sen sijaan että luulee edelliseen liittyvien nykyhetkessä ilmestyvien tunteiden kohdistuvan nykyhetken tapahtumiin ja ihmisiin. Ja huutaa kotona perheelle vihaansa; karjuu, että minun on huudettava kun minua ei muuten kuulla eikä kuunnella.]