Noitaympyrä

Näen asiat jotenkin niin selvästi. Ehkä tämä on psykoterapian tulos, ja ehkä terapia ei enää pidemmälle voisikaan auttaa.

1 Suru

"Minut on hylätty. Olen yksin."

2 Viha

"Minun kärsimykseni ei ole tosi, vaan muiden. Epäreilua."

3 Arvottomuus

"En ole rakkauden arvoinen. En omien tunteiden arvoinen. Tunteillani ei ole mitään arvoa. Minulla ei ole mitään arvoa."

4 Syyllisyys

"Jos olen liian näkyvä tai ilmaisen tunteitani ja tarpeitani (vaadin jotain), se on syynä muiden ja viime kädessä omaan onnettomuuteeni."

5 Sopeutuminen

"Oma (tunne, tarve, todellisuus) on vaarantava tekijä elämässä. Pysyn hengissä kun sopeudun muiden todellisuuteen ja tunteisiin."

Tästä seuraa noiduttu ympyrä, ikiliikkuja, suljettu kehä: Surua seuraa viha, vihan tunteiden ilmaisemattomuutta arvottomuus ja syyllisyys, joka puolestaan johtaa sopeutumiseen omien syyllisyydentuntojen vaimentamiseksi.

Kaksi ensimmäistä ovat kokemusperäisiä "aitoja" tunteita. Arvottomuus ja syyllisyys ovat loogisia seurauksia tunteiden tukahduttamisesta - ikään kuin toisen asteen tunteita. "Vääriä" tunteita? - Näin ainakin älyllisesti voisi perustella.
Viimeinen, sopeutuminen, on selviytymismenetelmä.

Mistä lähteä kehää purkamaan?
- Selvää on, että menetelmä (sopeutuminen) ja sen takana oleva kokemus, ajatus, on aivan nurinkurinen. Se ainakin pitäisi kääntää toisin päin.
- Samoin syyllisyyden suhteen olen älyllisesti väärässä - eivät minun tunteeni aiheuta muiden tuskaa ja onnettomuutta. Mutta entä jos kokemus on osoittanut toisin?

Entä kokemus nykyhetkestä: olenko muka onnellinen? - En todellakaan.
Olen toteuttanut edellisen kaltaista elämänkehää aika tunnollisesti soveltaen, näkymättömänä pysytellen. Toisin sanoen, näkyvyyteni ei ainakaan ole syy omaan onnettomuuteeni. Pikemminkin näkymättömyyteni.
Silloinhan myös argumentti OMA on vaarantava tekijä elämässä on oltava väärin. Asia on päinvastoin: jokin oma (minä, integriteetti, persoona, tunteet, tarpeet, todellisuus) tuo elämää, turvaa, rakkautta.

Oman on siis annettava näkyä. Uskallettava kokea se.
Kaikkein ominta ja aidointa kehässä ovat suru ja viha - niitäkö on siis tunnettava ja ilmaistava? Siitäkö se onni aukeaa?? Ei kovin siltä kuulosta!
- Ja kuitenkin...

Arvottomuus on mielestäni kehän hankalin kohta. Auttaako se, että yksin tunnen ja koen niitä tunteita, jotka olisi pitänyt sallia kymmeniä vuosia sitten? - Eihän niitä nytkään kukaan näe, enhän minä enää voi tulla kuulluksi ja nähdyksi sinä pienenä tyttönä kauan sitten. Nyt nähdään vain tyrskivä aikuinen, jolla päällisin puolin kaikki on hyvin. Mitä se nyt valittaa?
- Enhän minä voi enää mennä äidin ja isän luo itkemään, kun "te silloin ette ollenkaan ottaneet minun tunteitani huomioon...". Voinhan minä tietysti mennä, mutta tuloksena olisi emotionaalinen katastrofi, kun emme enää ole niitä henkilöitä ja siinä tilanteessa.
- Onko siis tunteet kuitenkin kiellettävä, tai ainakin kierrettävä? Ja jos näin, eikö tämä juuri tarkoittaisi niiden arvon (=> minun arvoni) kieltämistä? Arvottomuuden tunteen jatkumista.

Onko siis niin, että tähän kohtaan tarvitaan terapeutti tai joku joka "näkee" minut ja tunteeni? Tarvitaanko tunteiden aktivoituminen ja ns. transferenssi, jotta niiden avulla eheytyisi?
Vai pystynkö minä itse (=aikuinen minäni, ikään kuin oma "vanhempani") näkemään kehittymässä olevan lapsiminäni tunteen ja hädän, ottamaan ne vastaan, tunnustamaan ne ja tukemaan niiden kokemisessa? Pystyykö aikuinen minäni antamaan arvoa lapsiminän tunteille, tarjoamaan turvalliset puitteet niiden kokemiselle, sellaiset joissa tunteet eivät uhkaa turvallisuutta ja rakkautta?

Tähän vaaditaan jo aika paljon henkistä kypsyyttä ja tasapainoa. Pystynkö minä siihen? kysyn itseltäni ja terapeutiltani ennen viimeistä terapiakertaa.

Ihmeellisen seesteinen ja kirkas olo. Jokin minussa vastaa, että pystyn. Että minussa on jo paljon sellaista, joka pystyy. Sitä paitsi apua on saatavissa - jos ei oma "näkeminen" riitä, kannattaa mennä jonkun muun, herkän ja luotettavan näkijän luokse.

(Tässä tullaan seuraavaan ongelman alaosioon: luottamuksen puutteeseen. Kaiken ja kaikkien epäilyyn. - Yritän uskaltaa korjata tätä sillä, että minulla on kyllä jo, myönnettävä se on, joitakin luottamusta herättäviä kokemuksia ihmisistä. Ainakin 2... tai 3...)