Päiväkirjamerkintä 7 vuoden takaa

13.9.1998

Minun identiteettini: minkälainen se on ja minkälainen se olisi, jos se vastaisi unelmaani "talosta Provencessa, jonka ikkunoista yhdestä näkyy meri, toisesta vuoret, kolmannesta preeria"?

A) Olisin kokonainen ihminen, joka eläisi täysillä. Jolla olisi tunteita, vaihtelevia voimakkaitakin tunteita, jotka voisi hyväksyä ja ilmaista turvallisesti. Raivokohtaus, itku, masennus, ilo, rakkaus, epäonnistuminen, pettymys, onnistuminen. Kaikki kuuluisivat elämään, eivät mitenkään uhkaisi perusturvallisuutta, elämänuskoa, omaa minäkuvaa, identiteettiä, elämän jatkumista. [Niin on kuin eilen olisin tuon kirjoittanut.]

B) Kenenkään ei tarvitsisi voivotella ja huolehtia minun olostani, tunteistani, pärjäämisestäni. Niin juuri, looginen järjestys em. sanoille: "jos olo on huono, tunteet negatiivisia, se on merkki siitö, ettei pärjää elämässä". Enkä tarkoita tuota "merkkiä" tai ei-pärjäämistä muiden silmissä, vaan sitä, että se on uhkaavaa. - Vaarallinen ja kaikkialla vaaniva petollinen elämä - johon ei voi luottaa - on saanut yliotteen; sen hehkuva kraateri voi nielaista sinut. Pahalla ololla, surulla ja kielteisillä tunteilla annat sille sopivan kohdan, mihin tarttua. Huono olo ja ei-pärjääminen ovat osoitus siitä, että vaanivan petollisen elämän myrkyliset lonkerot ovat jo saaneet otteen sinusta... Peli on menetetty.

Toisin sanoen, huono olo, suru ja negatiivisuus ovat tie kuolemaan. Voi äitini, miksi aina olet huolehtinut ja kauhistellut niin kovasti? Pelännyt itse - niin, sinä ressu olet aina pelännyt itse niin kovasti, toivonut ettei meidän tarvitsisi kärsiä kaikkea pahaa, jonka sinä olet joutunut kokemaan. Miten sinä, äiti pieni, olisit koskaan uskaltanut luottaa elämään, kun sinulta vietiin pienestä pitäen kaikki, mihin sinä olisit luonnollisesti voinut luottaa? Voin kuvitella miten mummusi ja vaarisi luona itkit äitisi perään, rakkautesi. Olit masentunut tai vihainen, ja sinulta kiellettiin oikeus niihin tunteisiin: "Olisit kiitollinen, sinulla on täällä paljon paremmat oltavat kuin Xxxx:ssä äitisi luona, isättömänä. Ei meidän olisi ollut pakko sinua tänne ottaa riesaksemme, mokomakin itkupilli, mutta me olemme niin kilttejä että otimme sinut..." Jne. jne. Eli paha olo oli viimeisenkin turvallisuudentunteen uhkatekijä.

C) Identiteettini Provencen talossa: Saisin olla sellainen kuin olen. Yhtenä päivänä paistaa, toisena sataa, voi olla pari kylmää talvea, mutta säästä on turha valittaa - kaikki säät ovat yhtä hyviä. Niin kuin talon ikkunoista näkyy erilaisia maisemia, niin myös minussa olisi monta huonetta - huoneita joiden sisustusta ja valaistusta voisi halun ja tarpeen mukaan muutella. Mutta se ei tarkoita, että asuisin vain yhdessä huoneessa tai yhdessä sisustuksessa kerrallaan. Ei. Eläisin koko parissa sadassa neliössä, jokainen neliösentti olisi minun kotini. Mikään ei pakottaisi minua aina nukkumaan samassa huoneessa tai syömään ruokasalissa. Joskus voisin laittaa viltin olohuoneen lattialle ja leikkiä piknikkiä.

Mutta nyt minä olen jakanut, supistanut itseni vain osiksi, joilla kullakin on paikkansa ja rajansa: työ-minä, ura-minä, koti-minä, pari-minä, seura-minä jne. Enkä uskalla ylitellä noita rajoja: työssä koti- tai pari-minä on täysin mahdoton, kotona taas työ-minä näyttää aivan tuntemattomalta henkilöltä - seurassa vapaa-aikana kumpikin edellisistä on varmuuden vuoksi piilotettu.

Yritän siis Talo Provencessa -mielikuvan avulla miettiä, haluanko todella muuttaa elämänasennettani luottavaisemmaksi ja avoimemmaksi, nylkeä nahkani ja päästä eroon kuorestani (toukkavaiheen jälkeisestä kotilosta?). Mitä se tarkoittaisi, mistä joutuiusi luopumaan, mitä se antaisi, mitä saisin tilalle? Mikä voisi olla parasta, mikä pahinta mitä minulle tapahtuisi? [Huh-huh, kylläpä minä silloin luulin paljon itsestäni. Enkä ymmärtänyt, että muustakin oli kyse kuin asenteesta.]

M.T. pyysi minua harkitsemaan tätä, mutta nyt tämä tuntuu hieman älylliseltä pallottelulta: listataan asioita puolesta ja vastaan. - Minusta vain tuntuu koko ajan epävarmalta: mitä se sitten tarkoittaisi käytännössä? Miten se kaikki tapahtuu käytännössä?

Yritän kuvitella itseni kaikenlaisiin tilanteisiin: työssä, keskusteluun R:n kanssa (miten minä reagoisin, mitä sanoisin), johtoryhmän kokoukseen, työhaastatteluun, myymässä artikkeliani lehteen, taivuttelemassa rahoittajia, soittamassa tämä ihanan huvilan omistajalle vuokratakseni sen ensi kesäksi, juhliin, neloskanavan kevätpippaloihin, M:n luona järjestettäviin illallisiin jossa on minulle tuntemattomia M:n hyviä ystäviä, jne. jne.

Jos minä olisin "talo Provencessa", se ei silti tarkoita, että kaikki ihailisivat sen sisustusta, että siellä tarjoamani ruoka olisi kaikkien mielestä hyvää, että minun tarvitsisi kaikkia kutsua sinne kylään tai esitellä kaikkia huoneita kaikille aina. Mutta se tarkoittaa, että minä viihtyisin siinä talossa, ettei minun tarvitsisi aina muuttaa huonekalujen paikkaa sen mukaan, kuka tulee käymään. Että minä voisin hyväksyä sen, ettei joku pidä marokkolaisesta simpukkapadasta [sic!] eikä se ole henkilökohtainen loukkaus minun persoonaani tai keittotaitojani kohtaan. Että voisin kohauttaa olkapäitäni sanoen tai ajatellen tai tuntien, että valitse itse, tule käymään täällä jos huvittaa, voin kutsua sinut toistekin, mutta minusta on hyvä näin, tämä on minun taloni, minun elämäni - tällainen se nyt vaan on, minun reseptini.

Niin, ehkei tarvitsisi niin hirveän älyllisesti harkita "pros and cons", vaan tunteilla myös. Miltä minusta tuntuisi "jos" tai "jos ei"? Mikä voisi olla paras tunne, mikä pahin?

Paras olisi kai sellainen, että elämä kantaisi minua kuin meri ja tyrskyt venettä - oli tyyntä, tuulta tai sadetta - ja että tietäisin, kuka olen, olisin kokonainen, ristiriitainen, vahva ja heikko, ja hyväksyisin sen. En pelkäisi.

Entä pahin tunne? Hallitsemattomuus, epäonnistuminen, pettymys. Vihaisuus.
- Siitäkö, ettei minua hyväksyttäisi? Mutta eihän sillä muiden hyväksynnällä enää olisi samanlaista arvoa.

Tässähän on positiivinen kierre: nuo kaikkein pahimmat tunteet menettäisivät merkityksensä, jos saisin parhaimmat! Miten epäonnistuminen tai pettymys enää voisivat tuntua niin pelottavilta, jos luottaisin elämään niin paljon että uskaltaisin hyväksyä ristiriitaisuudet. Jos olisin avoimessa kontaktissa ihmisiin ja asioihin, itseeni; lähempänä muita, itseäni ja elämää. - silloin ei kaikki olisi niin yhden kortin varassa kullakin supistetulla minäni alueella. [Allekirjoitan edelleen: ihan kuin 7 vuodessa ei olisi tapahtunut mitään kehitystä...]