Sairaita puita ongelmieni metsässä 1

Äiti ja isi jättävät minut puolitoistavuotiaana mummulle, isän äidille, kuukaudeksi hoitoon. Heidän palatessaan vierastan. En halua nähdä heitä, en voi osoittaa rakkautta. Olen vihainen, surullinen - luulen menettäneeni heidän rakkautensa (kun jättivät minut, hylkäsivät minut). Ehkä siitä hetkestä alkaen alan kokea, etten ole rakkauden tai minkään arvoinen.
Piiloudun mummun hameen helman taakse. Äidille tulee paha mieli kun en jälleennäkemisestä iloisena juoksekaan heitä vastaan. Äiti on pettynyt. (hän varmaan tuntee piston sydämessään - syyllisyyttä.) Äidin pettymys on suurempi, tärkeämpi kuin minun vihani ja pettymykseni.
Haluaisin olla äidin rakkauden (enkä pettymyksen) arvoinen. Alan käyttäytyä niin kuin äiti haluaa, jotta hän on taas iloinen ja rakastava.

Piilotan omat tunteeni, tarpeeni, oman todellisuuteni - sopeudun, alan elää toisten todellisuutta.
Tapahtuu ikään kuin toinen hylkääminen: nyt hylätään minun tunteeni ja todellisuuteni, minun persoonani. (Aikaisemmin fyysinen ja psyykkinen minäni oli jo jätetty mummulle yksin.)

Tämä leimaa elämäni: Rakkauteen ei voi luottaa - äitiin ja isään ei voi luottaa.

Mihin sitten voisi luottaa?!

[Taistelen edelleen siitä, saavatko tällaiset tunteet tulla näkyviksi. Miten tässä iässä kehtaan enää puhua, surra ja harmitella sitä, mitä äiti ja isi joskus muinoin tekivät, mitä tapahtui kymmeniä vuosia sitten? - Toisaalta, on ehkä viimeinkin aika opetella ilmaisemaan, miltä oikeastaan tuntuu ja tuntui. Aika tuntea, aika viipyä tunteissa. Ja kohdistaa ne oikeisiin tapahtumiin, konkretiaan, sen sijaan että jatkuvasti puhuu yleisellä tasolla "näkymättömyydestä".
Sen sijaan että luulee edelliseen liittyvien nykyhetkessä ilmestyvien tunteiden kohdistuvan nykyhetken tapahtumiin ja ihmisiin. Ja huutaa kotona perheelle vihaansa; karjuu, että minun on huudettava kun minua ei muuten kuulla eikä kuunnella.]