Samassa pisteessä tänään

Lopetan psykoterapian noin 7 vuoden jälkeen. Tunnelmat on sen mukaiset: en sanoisi että ilo on katossa. Turhauttaa, kuin olisi samassa pisteessä kuin aloittaessani.

Olen ymmärtänyt kaiken. Näen asiat kirkkaasti. Mutten tunne mitään. Olen hajoamispisteessä. En ole olemassa kuin suhteessa muihin, ulkopuolisiin odotuksiin. Ei ole mitään halua, haluja, elämänhalua.

Terapeutin mukaan lopettamisvaiheessa potilaan alkuperäiset ongelmat usein aktualisoituvat. Tulevat pintaan. Kivuliaiksi. Vuorovaikutustilanteessa ja sen loppumisessa on jotain aikaisemmasta tuttua, joka laukaisee hädän ja ahdistuksen.

Nyt minä jään taas yksin. Yksin on pärjättävä. Pelkään että otan saman "aseistuksen", maastopuvun, haarniskan käyttöön kuin ennen terapiaan menemistä. Siinä sotisovassa olen aikaisemmin tottunut, oppinut selviämään. Hengissä. Se ei ole samaa kuin eläminen. Se on melkein lähempänä kuolemista.

Sen haarniskan alla on hirveä hätä. (Tarve?)

Sopeutuminen.
Se on parhaita puoliani! Sopeudun mihin vain!
Se estää minua myös tuntemasta omia halujani. Omaa itseäni. Tulemasta itsekseni.
"Lapsi sopeutuu kyllä mihin vain."
"Minä sopeudun mihin vain." (Jopa äidiksi uusperheeseen, jossa kaikilla muilla on hirveästi täyttämättömiä tarpeita, pyyteitä, syyllisyyttä, pelkoa, hätää, avun- ja lohduntarvetta.)
Tein heikkoudestani itselleni hyveen ja elämälleni ohjelman, jota toteutin.

Sen sijaan minulla ei ole "minää", johon toisten olisi sopeuduttava. Lapsena minulla oli lapsen eksistenssi. Ruumiillisesti, objektiivisesti olin olemassa, sitä ei voi kieltää, ja siihen oli muiden sopeuduttava. Koin ehkä, että jo se teki muiden elämän hankalaksi, niin että en enää tuonut omaa "minääni", itseäni, halujani, integriteettiäni toisten tielle. Pysyttelin niine hyvineni syrjässä, poissa silmistä, poissa mielestä.

Vain yksin koin, etten häirinnyt ketään (eikä kukaan minua). Yksin ollessa "minä" oli sallittu. Mutta niin kovin abstrakti, lähes mahdoton. Ilman muiden tarjoamaa peiliä oli vaikea oppia hahmottamaan, mikä se "minä" oli, missä se oli, missä sen rajat menivät. Kirjat, päiväkirjat, koira - ne olivat kovin sameita peilejä.

Muiden peileissä näin sitten, silloin harvoin kuin muiden pariin uskaltauduin, vain valmiita kuvia, ääriviivoja. Tyydyin niitä värittämään, odotuksia täyttämään. Ja luulin, että niin sen kuuluukin mennä.

Olisivat edes olleet selkeitä piirustuksia, selkeitä malleja, selkeitä ohjeita. Mutta ei, jouduin sen sijaan tulkitsemaan mitä kummallisimpia, epäselvempiä, vajavaisia, hataria, katkonaisia, tuhruisia viivoja - vihjeitä siitä mitenkuvassa olevat pisteet mahdollisesti voisi yhdistää kokonaisuudeksi.

Tähän sitten meni koko energiani. Sen sijaan, että olisin voinut rauhassa luonnostella ja hahmotella omaa kuvaani. Kokeilla erilaisia tekniikoita - ja korjailla.

Tai että olisin voinut reagoida, vastustaa tarjottuja malleja. Vetää ne yli, pyyhkiä pois, korjailla ja muutella; rikkoa peilin, taistella vastaan. (Silloin olisi pitänyt olla jotakin jonka puolesta taistella.)

Sen sijaan minä menin juoksuhautaan, en propagoinut, annoin ottaa itseni vangiksi. Sain myöhemmin uuden nimen ja väärän passin ja minut työnnettiin ulos vankilan ovesta. Olin "vapaa" palaamaan omieni puolelle, mutta totta puhuen en enää tiennyt keitä he olivat, oliko kotimaata enää olemassakaan; mihin minä kuuluin?

Yksinäisyys.