Sairaita puita ongelmieni metsässä 3

Herään yöllä. Olen 4-vuotias. Äiti ja isä eivät ole kotona. Olen aivan yksin. Itkettää. Pelottaa. Kiipeän olohuoneen sohvalle, jotta näkisin ikkunasta ulos. Ulos pimeään yöhön.

Vastapäisellä torilla on elämää, valoja. Näen palavan moottoripyörän - se on hurjaa. Ja samalla jännittävää (olen vähän ylpeäkin todistaessani jotakin noin erikoista). Ja hirveän pelottavaa yksin koettavaksi.

Äiti ja isi tulevat kotiin. He olivat käyneet "nakkikioskilla". Jokin tunnelmassa paljastaa, että isi oli pakottanut äidin - tai siis äiti ei ollut uskaltanut sanoa vastaan. Myöhemmin tajusin, että tuskin ne missään nakkarilla olivat, vaan kapakassa. Minulle selitetään, ettei ole mitään pelättävää, kaikkihan on hyvin, mitään ei ole tapahtunut. Ei mitään pahaa.

Äiti tuntee syyllisyyttä ja on vihainen isälle, joka oli saanut hänet tekemään tämän. Isä on vihainen äidille. Riita. Pelottavaa.
Koen olevani syynä riitaan, pahaan ja pelottavaan ilmapiiriin. Syypää, koska heräsin, koska olen olemassa, koska aiheutan olemassaolollani tällaista. Koetan saada äidin olemaan tuntematta syyllisyyttä siten, että piilotan pelkoni, suruni ja vihani. Jos vakuutan ettei minulla ollutkaan mitään hätää, katselin vain ulos ikkunasta heitä odottaessani, äiti ei ole syyllinen mihinkään, hän ei pelästy. Eikä hänen tarvitse syyttää isää, jolloin isä ei tule vihaiseksi ja pelottavaksi, vaan kaikilla on "ihan mukavaa".
(Ja minä voin vain salaa olla tyytyväinen ja lohdutettu siitä, että ne edes tulivat kotiin. Ettei mitään pahempaa tapahtunut ja että ne ainakin ovat siinä, läsnä, edes fyysisesti.)

Huonous.
Olen huono. En osaa. Teen asiat väärin. Asiat menevät aina huonompaan suuntaan, kun minä puutun niihin, kun minä yritän sanoa, miten minä haluaisin.
Lopputuloksena ei koskaan ole, että tehtäisiin niin kuin minä olen ehdottanut/ halunnut. Tai jos ihmeen kaupalla tehtäisiinkin, niin aina sillä tavalla, että jollakin on paha mieli, joku on marttyyri - ja onnistuu osoittamaan, että minun tapani oli tosiaan alunperinkin huono idea, eikä niin olisi kannattanut alkuunkaan tehdä.
Itkua, epätoivoa, riitelyä ympärilläni.
Aiheutan pahaa koko ajan vaikka tarkoitus on toinen.

En ole saanut mitään rakenteita mistään ongelmien, halujen, pahan olon, suuttumuksen, pettymyksen, vihan käsittelyyn. Ainoastaan oppinut peittämään, piilottamaan. Olemaan niin kuin mitään ei olisikaan. Esittämään, että meillähän on kaikki ihan hyvin, eikö olekin. Kun kerran ulospäin siltä näyttää. Jos vain ollaan hyvällä tuulella, meillähän on ihan kivaa, eikö olekin.
Jos meillä ei olekaan kivaa ja jos me myönnetään se, niin meillä on aivan kamalaa. Kestämätöntä, sietämätöntä. Niin ei voi elää. Elää voi vain jos peittää ja piilottaa sen kaiken kamaluuden, surun, pelon ja kurjuuden.

Pelko?