Häpeä

Syyllisyys ja häpeä ovat uuvuttavia tunteita.
Niiden ansiosta voi tulla ylirasittuneeksi vaikkei tekisi mitään.
Varsinkin jos tuntee syyllisyyttä ja häpeää siitä ettei tee mitään.

Rakkaus ja minä

Ei näin:

Sinulla on oikeus olla mitä mieltä haluat, mutta älä sitten vaadi, että sinua vielä rakastettaisiin.

Vaan näin:

Minulla on oikeus olla tätä mieltä ja esittää se tällä tavalla ja silti minulla on oikeus myös vaatia ja haluta rakkautta!!!
(Anna-Leena Härkönen 14.6.2005 Punainen lanka -ohjelmassa TV2.)

Siis ei tarvitse valita oman itsensä ja rakkauden välillä!
Rakkauden vuoksi ei tarvitse luopua omasta itsestään.
Jos pitää omasta itsestään kiinni, ei tarvitse luopua rakkaudesta.

Nyt se on loppu!

Päätin etten pähkää sitä perhanan gradua vähään aikaan. Ehkä sitten elokuussa palaan astialle. Tosin silloin olis 2-3 iso tenttiä, jotka mielenterveyden takia täytyisi kyllä hoitaa, kun gradusta ei tiedä...

Asiat eivät sujuneet siis alkuunkaan niin kuin luulin ja suunnittelin. Pitänee ottaa opiksi.

Ensimmäinen asia on oman henkisen tasapainon tai elämän tasapainon hoitaminen: jos tekee yksinäistä pakerrustyötä yksin kotona, olisi varmaan syytä ylläpitää jonkunlaista sosiaalista elämää ja kanssakäymistä aikuisten kanssa sitten vapaa-ajalla. Tai vaikka työajalla, kunhan vain joskus edes puhuisin jotain, avaisin suuni, näkisin ihmisiä, avaisin silmät, katsoisin.

Pitäisi olla jotain, jossa voi jotenkin olla omana itsenään, josta jotenkin saisin jotain, ettei koko ajan olisi sellainen tunne, että on vain tukemassa, antamassa, lohduttamassa ja auttamassa.
Tai koko ajan pusertamassa itsestään jotakin viisaita ajatuksia, teorioita, analyysejä, tekstejä - siis antamassa siinäkin.

Loppu: energia, varat, resurssit loppu. Ei ole enää mitään annettavaa, ei mitään mistä pusertaa. Itkettää.

Tunnen sairasta syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten ole saanut työtäni valmiiksi.
Musta tuntuu, että mä oon ollut niin yksin sen ja kaikkien muidenkin asioiden kanssa koko alkuvuoden, etten enää osaa tehdäkään mitään. Olen ihan hätääntynyt ja paniikissa. Tekemistäni on jo pitkään hallinnut paniikki, joka sanoo koko ajan, että älkää mua syyttäkö, mähän oon yrittänyt parhaani ja vähän enemmänkin: koko ajan istun vaan työn ääressä ja yritän kirjoittaa.

Toivon vaan että joku muu hoitaisi, sanoisi mitä pitää tehdä, miten.
- Vähän niin kuin liian myöhään havahdun tähän. Oikeasti tältä tuntui jo helmi-maaliskuussa. Silloin olisi ehkä voinut tehdäkin asialle jotain, mutta nyt ei.

Syyllisyyden, häpeän, turhautumisen ja yksinäisyyden takia olen niin väsynyt, niin lopussa, etten jaksa enää muuta kuin itkeä. Tää menee näin ihan väärin. Mä yritän nyt olla "isompi" kuin paniikkini, "isompi" kuin joku gradu, ja sanoa, että nyt on kyllä yritetty ja kärvistelty ihan tarpeeksi. "Nyt poikki, kun tällainen tekeminen kerran alkaa pahasti haitata elämää ja tasapainoa, syö kaiken minusta ja nakertaa jatkuvasti!"

Nyt on vain pakko alkaa hoitaa tätä ahdistusta ja hätäännystä pois, että saisi jostakin energiaa. Energiaa levätä, energiaa nauttia. Energiaa viettää oikeasti lomaa. Ajatus lomasta ahdistaa, koska musta tuntuu, ettei mulla ole oikeutta viettää lomaa, kun en ole tehnytkään mitään. Todennäköisesti itken koko loman ja pilaan sen muultakin perheeltä.

Olen teeskennellyt tekemistä jo puoli vuotta ainakin - aika hyvin, kukaan ei ole huomannut asioiden oikeaa laitaa.
Ainoa elämäni on perhe-elämää, ja siinäkään kukaan ei tiedä mitä minulle kuuluu, kun yritän etten vaivaa huonolla olollani muita ja muiden jaksamista ja muiden henkistä tasapainoa.

Petra on voinut huonosti, Marialla on murrosiän murheet, Anna on herkkä ja kiinni minussa. Puolisolla on ollut omat surunsa, isän kuoleman aiheuttamat järjestelyt ja oman äitinsä hyvinvointi huolehdittavana, puhumattakaan sitten hirveästä työmäärästä. Olen kai pelännyt, että jos minä vielä näytän vaativani jotain tai voin itse huonosti, puoliso ei enää jaksa. Ja sitten kaikki kaatuu.

Tämä on tällainen yksinhuoltajaäidin lapsen kuvio: "Aiti joutuu yrittämään niin paljon, hoitamaan kaiken yksin ja elättämään tämän perheen. On viisainta etten rasita äitiä ja olen mahdollisimman näkymätön, että hän jaksaa. Muuten elämäni ja turvallisuuteni on uhattuna. Jos äiti ei jaksaisikaan, kaikki kaatuisi. Ja se olisi sitten minun syytäni."

Se, että olen mieheni elätettävänä eikä minulla ole muutenkaan mitään omaa elämää - ei näköjään edes henkistä selkeää minää, jonka turvin pysyisin itse pystyssä - muistuttaa minua tuosta kuviosta.
Ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole hoitanut tonttiani (gradua, opintoja) hyvin ja sovitussa ajassa, jolloin tulen näkyväksi ja rasitan puolisoani, elättäjääni. Mahtaakohan hän vielä jaksaa elättää tätä perhettä? Mahtaakohan hän vielä jaksaa elättää omalta osaltaan tämän perheen henkistä elämää? Mahtaako hän vielä jaksaa kuunnella minua? En minä kehtaa edes pyytää häneltä. En minä enää edes kehtaisi sanoa näitä sanoja ja ajatuksia ääneen, kasvokkain hänelle.