Sairaita puita ongelmieni metsässä 2

Häpeä.

Olen lapsi ja häpeän vanhempiani, perhettäni.
Minulla ei ole isää, tai on mutta ei meidän kanssamme. Ei minun kanssani.
Enkä oikein tiedä haluaisinkokaan, että hän olisi kanssamme. Se olisi liian vaikeaa. Hän on outo, ei sopisi tänne, ei ehkä ymmärtäisi minua kuitenkaan. Tulisi riitoja. Ennen kaikkea riitoja hänen ja äidin välillä. Äitiin sattuisi. Äiti voisi huonosti. Minua huomattaisiin yhä vähemmän. Kotimme olisi eri näköinen, vielä erilaisempi kuin muiden perheiden kodit. En haluaisi kutsua kavereita kotiimme - meillä ei vallitsisi turvallinen ja kodikas ilmapiiri. No ei oikein kyllä nytkään. Meillä on vähän jännittävää. Pelottavaa. Arvaamatonta. Erilaista.

Isä on jossain, joudun selittelemään. En viitsi paljon selitellä, kertoa. Parempi kun eivät tiedä, millainen se oikeasti on. Käyttäytyy kummallisesti, tyhmästi. On usein humalassa, puhuu liian hienoja ja viisaita lapsille. Ei ymmärrä, ei kuuntele. Mutta hän on minun isäni, ja hän opettaa minulle asioita, elämää. Hänestäkin minä olen tullut. Miten paljon minussa on tuota outoa, ärsyttävää, likaista, pahaa?

Minun isäni on toisaalla, mutta meidän perhe voi näyttää aika tavalliselta, kun meillä on kuitenkin äiti, äidin mies, joka voisi olla isä, ja minä. Meistä kaikista olisi mukavaa, kun me olisimme tavallinen perhe. Äiti käyttäytyy usein niin kuin olisimmekin. Minäkin esitän sitä, varsinkin kavereille. Ja kotonakin - niin siitä tulee ikään kuin enemmän totta. Ja niin minun ei tarvitse hävetä niin paljon.

Sitten aina välillä minun pitää käydä isäni luona. Matkustan yksin junalla. Isä tulee minua vastaan asemalle. Kävelen asemalaituria pitkin suuressa ihmisjoukossa. Sitten näen isän. Kävelemme ihmisten läpi, kaupungin läpi. Joskus käymme isän työpaikalla. Se on ihan hienoa, en olekaan ennen käynyt muilla työpaikoilla. Sitten menemme "kotiin", isän kotiin. Siellä on hämärää, pölyistä, tunkkaisen hajuista. Kylmä kun ikkuna on auki. Paljon kirjoja ja lehtiä, joka puolella. Tummat seinät. Keittokomerossa astiat ovat tiskaamatta. Kylpyhuoneeseen on minulle laitettu oma pyyhekoukku, jossa lukee "vieras". Siinä roikkuu vihrreä karkea käsipyyhe.

Minun todellisuudessani on jokin monimutkainen, joka tavalla kaukainen lisäulottuvuus, jota muilla ei ole. Minulla on kuin kaksi todellisuutta, joita on vaikea saada kohtaamaan. Kukaan ei voi sitä ymmärtää; kohdassa jossa ne yhtyvät on vain minä, yksin. Muuten on aina toinen puoli piilossa. Joskus harvoin jokin pilkahdus toisesta todellisuudesta välähtää päällimmäiseen elämääni: "Mä oon nähnyt Joutsenlammen Kansallisbaletissa". Olen ylpeä siitä, mutta samaan aikaan joudun melkein paljastamaan elämäni hankalimpia asioita: miksi minä siellä olin? kenen kanssa? luulenko olevani jotenkin hieno, kun käyn kansallisbaletissa? - Selitykset pitää yrittää kuitata mahdollisimman lyhyesti. Oikeastaan Joutsenlammestakin tulee hävettävä, piilotettava asia. - Miksen minä voi vain olla tavallinen, joka ei käy koskaan missään?

Käyn usein kavereideni, erityisesti parhaan ystävättäreni kotona. Siellä leikimme, pelaamme, puuhaamme, hassuttelemme. Hänellä on kaksi vuotta vanhempi sisko. Molemmilla on omat, pienet, tavalliset huoneet.
Olohuoneessa sohvaryhmä, juhlaruokapöytä ja piano. Suurten ikkunoiden kaihtimet on yleensä käännetty niin, että sisällä huoneessa on hämärää. Valojakaan ei usein sinne sytytetä. Televisio on takkahuoneessa, jonka toisella puolella on sauna ja toisella keittiö. Se on pieni ja kodikas huone, jossa oleillaan enemmän. Keittiö on suuri ja asunnon sydän - ystävättären äiti on kotitalousopettaja. Isä on metsäinsinööri. Keittiön yhteydessä on pirttipöytä, johon yleensä hyvin mahdumme kaikki iltateelle. Perheen isä kertoilee hitaan rauhalliseen tyyliinsä onnettomia puujalkavitsejään, mikä on meistä huvittavaa. Kotoista, turvallista, minun mielestäni. Perheen äiti pulisee ja pölöttää paljon, me ystäväni kanssa emme paljon kuuntele. Tai puhelekaan ellei tarvi vastata kysymyksiin. Luomme toisiimme merkitseviä katseita. Joka tapauksessa puheensorina on mukavaa taustaääntä olemiselle. Sitten isä menee katsomaan uutisia ja ystäväni lähtee saattamaan minua vähän matkaa kotiin päin.

Kun ystävättäreni lähtee jonnekin pitemmälle, hän käy mökillä, maalla mummulassa, serkulla tai pelimatkalla koripallojoukkueen kanssa. Matkat tehdään perheen kanssa autolla.

Häpeän vanhempiani. Ne ovat eronneet. Ne tupakoivat. Juovat viiniä ja olutta. Käyvät joskus ravintolassa. Ne eivät osaa olla tavallisia, turvallisia vanhempia. Ne ovat erilaisia, miksi ne ovat erilaisia!? Eivät ymmärrä lasten tarpeita; ovat välillä liian hienoja, välillä rumia ja pahoja, välillä viisaita ja sivistyneitä, välillä tyhmiä, sietämättömiä, ymmärtämättömiä. Kiinnostuneita vain omista jutuistaan, saavutuksistaan ja ongelmistaan. Huonoja vanhempia, niitä ne ovat. Mutta enhän minä sellaista voi kenellekään näyttää tai sanoa. - Mitä minulle sitten jäisi? Siitä vähästä mitä minulla nyt on?

Kunpa joku näkisi. Tajuaisi. Ymmärtäisi. Auttaisi. Kuulisi äänettömyyteni. Tarjoaisi olkapään, tukisi minua, etten olisi niin yksin.

Olen vain lapsi ja olen niin yksin. Olen paitaressu, resupekka, epäsiisti, räkänokka. Eikö kukaan välitä? Eikö kukaan voisi huolehtia minua parempaan kuntoon?

Noitaympyrä

Näen asiat jotenkin niin selvästi. Ehkä tämä on psykoterapian tulos, ja ehkä terapia ei enää pidemmälle voisikaan auttaa.

1 Suru

"Minut on hylätty. Olen yksin."

2 Viha

"Minun kärsimykseni ei ole tosi, vaan muiden. Epäreilua."

3 Arvottomuus

"En ole rakkauden arvoinen. En omien tunteiden arvoinen. Tunteillani ei ole mitään arvoa. Minulla ei ole mitään arvoa."

4 Syyllisyys

"Jos olen liian näkyvä tai ilmaisen tunteitani ja tarpeitani (vaadin jotain), se on syynä muiden ja viime kädessä omaan onnettomuuteeni."

5 Sopeutuminen

"Oma (tunne, tarve, todellisuus) on vaarantava tekijä elämässä. Pysyn hengissä kun sopeudun muiden todellisuuteen ja tunteisiin."

Tästä seuraa noiduttu ympyrä, ikiliikkuja, suljettu kehä: Surua seuraa viha, vihan tunteiden ilmaisemattomuutta arvottomuus ja syyllisyys, joka puolestaan johtaa sopeutumiseen omien syyllisyydentuntojen vaimentamiseksi.

Kaksi ensimmäistä ovat kokemusperäisiä "aitoja" tunteita. Arvottomuus ja syyllisyys ovat loogisia seurauksia tunteiden tukahduttamisesta - ikään kuin toisen asteen tunteita. "Vääriä" tunteita? - Näin ainakin älyllisesti voisi perustella.
Viimeinen, sopeutuminen, on selviytymismenetelmä.

Mistä lähteä kehää purkamaan?
- Selvää on, että menetelmä (sopeutuminen) ja sen takana oleva kokemus, ajatus, on aivan nurinkurinen. Se ainakin pitäisi kääntää toisin päin.
- Samoin syyllisyyden suhteen olen älyllisesti väärässä - eivät minun tunteeni aiheuta muiden tuskaa ja onnettomuutta. Mutta entä jos kokemus on osoittanut toisin?

Entä kokemus nykyhetkestä: olenko muka onnellinen? - En todellakaan.
Olen toteuttanut edellisen kaltaista elämänkehää aika tunnollisesti soveltaen, näkymättömänä pysytellen. Toisin sanoen, näkyvyyteni ei ainakaan ole syy omaan onnettomuuteeni. Pikemminkin näkymättömyyteni.
Silloinhan myös argumentti OMA on vaarantava tekijä elämässä on oltava väärin. Asia on päinvastoin: jokin oma (minä, integriteetti, persoona, tunteet, tarpeet, todellisuus) tuo elämää, turvaa, rakkautta.

Oman on siis annettava näkyä. Uskallettava kokea se.
Kaikkein ominta ja aidointa kehässä ovat suru ja viha - niitäkö on siis tunnettava ja ilmaistava? Siitäkö se onni aukeaa?? Ei kovin siltä kuulosta!
- Ja kuitenkin...

Arvottomuus on mielestäni kehän hankalin kohta. Auttaako se, että yksin tunnen ja koen niitä tunteita, jotka olisi pitänyt sallia kymmeniä vuosia sitten? - Eihän niitä nytkään kukaan näe, enhän minä enää voi tulla kuulluksi ja nähdyksi sinä pienenä tyttönä kauan sitten. Nyt nähdään vain tyrskivä aikuinen, jolla päällisin puolin kaikki on hyvin. Mitä se nyt valittaa?
- Enhän minä voi enää mennä äidin ja isän luo itkemään, kun "te silloin ette ollenkaan ottaneet minun tunteitani huomioon...". Voinhan minä tietysti mennä, mutta tuloksena olisi emotionaalinen katastrofi, kun emme enää ole niitä henkilöitä ja siinä tilanteessa.
- Onko siis tunteet kuitenkin kiellettävä, tai ainakin kierrettävä? Ja jos näin, eikö tämä juuri tarkoittaisi niiden arvon (=> minun arvoni) kieltämistä? Arvottomuuden tunteen jatkumista.

Onko siis niin, että tähän kohtaan tarvitaan terapeutti tai joku joka "näkee" minut ja tunteeni? Tarvitaanko tunteiden aktivoituminen ja ns. transferenssi, jotta niiden avulla eheytyisi?
Vai pystynkö minä itse (=aikuinen minäni, ikään kuin oma "vanhempani") näkemään kehittymässä olevan lapsiminäni tunteen ja hädän, ottamaan ne vastaan, tunnustamaan ne ja tukemaan niiden kokemisessa? Pystyykö aikuinen minäni antamaan arvoa lapsiminän tunteille, tarjoamaan turvalliset puitteet niiden kokemiselle, sellaiset joissa tunteet eivät uhkaa turvallisuutta ja rakkautta?

Tähän vaaditaan jo aika paljon henkistä kypsyyttä ja tasapainoa. Pystynkö minä siihen? kysyn itseltäni ja terapeutiltani ennen viimeistä terapiakertaa.

Ihmeellisen seesteinen ja kirkas olo. Jokin minussa vastaa, että pystyn. Että minussa on jo paljon sellaista, joka pystyy. Sitä paitsi apua on saatavissa - jos ei oma "näkeminen" riitä, kannattaa mennä jonkun muun, herkän ja luotettavan näkijän luokse.

(Tässä tullaan seuraavaan ongelman alaosioon: luottamuksen puutteeseen. Kaiken ja kaikkien epäilyyn. - Yritän uskaltaa korjata tätä sillä, että minulla on kyllä jo, myönnettävä se on, joitakin luottamusta herättäviä kokemuksia ihmisistä. Ainakin 2... tai 3...)

Sairaita puita ongelmieni metsässä 1

Äiti ja isi jättävät minut puolitoistavuotiaana mummulle, isän äidille, kuukaudeksi hoitoon. Heidän palatessaan vierastan. En halua nähdä heitä, en voi osoittaa rakkautta. Olen vihainen, surullinen - luulen menettäneeni heidän rakkautensa (kun jättivät minut, hylkäsivät minut). Ehkä siitä hetkestä alkaen alan kokea, etten ole rakkauden tai minkään arvoinen.
Piiloudun mummun hameen helman taakse. Äidille tulee paha mieli kun en jälleennäkemisestä iloisena juoksekaan heitä vastaan. Äiti on pettynyt. (hän varmaan tuntee piston sydämessään - syyllisyyttä.) Äidin pettymys on suurempi, tärkeämpi kuin minun vihani ja pettymykseni.
Haluaisin olla äidin rakkauden (enkä pettymyksen) arvoinen. Alan käyttäytyä niin kuin äiti haluaa, jotta hän on taas iloinen ja rakastava.

Piilotan omat tunteeni, tarpeeni, oman todellisuuteni - sopeudun, alan elää toisten todellisuutta.
Tapahtuu ikään kuin toinen hylkääminen: nyt hylätään minun tunteeni ja todellisuuteni, minun persoonani. (Aikaisemmin fyysinen ja psyykkinen minäni oli jo jätetty mummulle yksin.)

Tämä leimaa elämäni: Rakkauteen ei voi luottaa - äitiin ja isään ei voi luottaa.

Mihin sitten voisi luottaa?!

[Taistelen edelleen siitä, saavatko tällaiset tunteet tulla näkyviksi. Miten tässä iässä kehtaan enää puhua, surra ja harmitella sitä, mitä äiti ja isi joskus muinoin tekivät, mitä tapahtui kymmeniä vuosia sitten? - Toisaalta, on ehkä viimeinkin aika opetella ilmaisemaan, miltä oikeastaan tuntuu ja tuntui. Aika tuntea, aika viipyä tunteissa. Ja kohdistaa ne oikeisiin tapahtumiin, konkretiaan, sen sijaan että jatkuvasti puhuu yleisellä tasolla "näkymättömyydestä".
Sen sijaan että luulee edelliseen liittyvien nykyhetkessä ilmestyvien tunteiden kohdistuvan nykyhetken tapahtumiin ja ihmisiin. Ja huutaa kotona perheelle vihaansa; karjuu, että minun on huudettava kun minua ei muuten kuulla eikä kuunnella.]

Tulla nähdyksi, edes itse

Otteita Tommy Hellstenin kirjasta Virtahepo työpaikalla.
Olin kirjoittanut nämä muistiin päiväkirjaani 29.9.1998.
Lihavoinnit minun.

Taakankantajasta:
"Taakankantajan toipuminen on ennen kaikkea sitä, että hän oppii luopumaan taakoistaan. Hän oppii mitä on terve itsekkyys. Taakankantaja saa oman identiteetin eli hän alkaa olla olemassa silloinkin kun ei ajattele asioita muiden kannalta tai ole olemassa muita varten. Tämä kuulostaa paljon helpommalta kuin se taakankantajalle todellisuudessa on.
Hänen syndroomansa perustuu siihen, ettei hän ole koskaan tullut nähdyksi omana itsenään, ihmisenä jolla on omia tarpeita, omia tunteita ja oma todellisuus. Siksi hän ei myöskään itse näe omia tarpeitaan, tunteitaan ja todellisuuttaan..."

"... Hänen vahvuutensa on perustunut heikkouden kieltämiseen. Hänestä on tullut uhri, joka antaa muiden kävellä itsensä yli, läpi ja ohi. Hän ei ole oppinut asettamaan rajoja, joiden avulla voisi suojautua ja sanoa ei.
Hän itse on täydellinen ja syytön. Hän vain sattuu olemaan pahojen ihmisten ympäröimä, jotka riistävät häneltä hyvän elämän.
Taakankantajan toipuminen alkaa, kun hän kysyy itseltään: Miksi minä annan muiden tehdä tämän itselleni? ja lopettaa kysymästä: Miksi tämä aina tapahtuu minulle? Näin hän tulee syylliseksi. Hän ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään."

"... Toipuva taakankantaja alkaa oivaltaa oman tyhjyytensä ja sen, ettei hänellä ole ollut omaa elämää lainkaan kantaessaan vastuuta muiden elämästä. Tämän oivaltaminen tekee kipeää ja siksi sitä siirretäänkin loputtomasti eteenpäin...."

" Kun koko hänen henkiinjäämisstrategiansa alkaa asettua kyseenalaiseksi, hän joutuu syvään kriisiin. Tässä kriisissä hän tarvitsee apua. Hän on aivan ymmällä, kun vanhat keinot eivät enää toimi ja kun uusia ei vielä ole. Mutta toipuakseen hänen on alettava kiinnostua omasta elämästään. Hänen on opiskeltava tervettä itsekkyyttä.--- Hän ei tahdo loukata ketään ja aiheuttaa pahaa mieltä. Hän ei kestä sitä, että aiheuttaisi toiselle tuskaa."

"Sitä mukaa, kun hän suostuu näkemään oman tyhjyytensä ja vastuullisuutensa, hän myös kykenee irrottautumaan toisten pakonomaisesta auttamisesta ja pelastamisesta. Nähdessään kivun johtavan itsessään kasvuun ja muutokseen häne ei enää pelkää aiheuttaa toisessa kipua sanomalla ei ja antamalla toisen kantaa vastuun omien tekojensa seurauksista.
Taakankantaja on aina suojellut muita omilta tunteiltaan. Nyt hänen tehtävänsä on aivan toisenlainen. Hänen tulee ottaa itselleentilaa jalopettaa toisten ymmärtäminen. Hänen tulee ymmärtää, että toisten ymmärtäminen estää häntä tavoittamasta omaa todellisuuttaan. Terve itsekkyys ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän unohtaisi muiden tunteet ja tarpeet. Se merkitsee sitä, ettei hän enää ohita omiaan."

".... Taakankantajan on uskallettava ilmaista vihaansa sen sijaan, että hän ymmärtäisi muita ja imaisisi vihansa sisälleen. Ellei hän ilmaise vihaansa, hänestä tulee vihainen ihminen. Mutta jos hän oppii ilmaisemaan vihansa, silloin kun hänen rajansa ylitetään, hänen ei tarvitse tulla vihaiseksi ihmiseksi. Hänen ei myöskään tarvitse vihata ihmisiä vihatessaan vääriä tekoja. Jos jatkuvasti antaa ihmisten rikkoa omat rajansa, alkaa lopulta vihata näitä ihmisiä. Mutta jos sanoo ei ja huolehtii siitä, etteivät muut pääse astumaan oman persoonan ympärillä olevien rajojen yli, ei tarvitse vihata ketään. --"

"... Taakankantajan on uskallettava ottaa vihan ilmaisemiseen sisältyvä hylätyksi tulemisen riski. Saattaa olla, että häntä ei hyväksytäkään, hänestä ei pidetäkään ja tämä hänen on siedettävä. Tässä punnitaan se, onko taakankantaja lojaali itselleen vai etsiikö hän edelleen hyväksyntää itsensä ulkopuolelta ja tällä tavoin hylkää itsensä. Itse asiassa on siis kyse siitä, että hän tulee luotettavaksi itselleen.
Kukaan ei voi olla itselleen luotettava, jos pakonomaisesti etsii hyväksyntää ja pyrkii olemaan miellyttävä ja kiltti. Näin tehdessään ihminen hylkää todellisen itsensä. Hän myös osoittautuu ihmiseksi, johon hänen sisäinen persoonansa ei voi luottaa. Jotta ihminen voisi syntyä persoonaksi, eli tulla siksi mikä hän syvimmiltään on, hänen on tultava itselleen luotettavaksi. Ei voi syntyä, jos ei ole turvallista paikkaa, johon syntyä. [Ai jai, tämä sattuu minuun nyt.]
Tämän turvallisen paikan ihminen luo sisälleen, kun hän lakkaa tarvitsemasta muiden hyväksyntää niin paljon, että hylkää itsensä sen saadakseen. Vihan ilmaiseminen mittaa, miten hyvin ihminen uskaltaa seistä vain oman hyväksyntänsä varassa."

"... Mutta hänen on vielä ylitettävä eräs kysymys voidakseen pysyvästi ruvetea voimaan paremmin. Tämä kysymys on syyllisyys. Kun taakankantaja alkaa huolehtia itsestään ja sanoo ei, hänessä herää syyllisyys eräänlaisena vieroitusoireena vanhasta henkiinjäämisstrategiasta. Syyllisyys ei ole merkki siitä, että hän tekee väärin, hänestä vain tuntuu siltä.
Tämän sairaan syyllisyyden hän kykenee voittamaan kohtaamalla oman todellisen syyllisyytensä. Todellinen syyllisyys muodostuu siitä, että hän on pyrkinyt kontrolloimaan ja hallitsemaan muiden elämää, kantanut vastuuta muiden asioista, ja ollut vahva tavalla, joka on perustunut hänen oman heikkoutensa kieltämiseen. Nähdessään tämän hän saa kiinni omasta heikkoudestaan ja omasta todellisesta vastuullisuudestaan. Mitä kirkkaammin hän ymmärtää omaa vahvuuteen sairastumistaan, sitä vähemmän hän on sairaan syyllisyytensä riepoteltavana. Hän alkaa ymmärtää, että hänellä todella on oikeus omaan elämään ja että hänen velvollisuutenaan ei ole pelastaa muita heidän tekojensa seurauksilta. Tämän löytäminen johtaa itse asiassa oman elämän löytämisen riemuun, josta hän alkaa pitää kynsin hampain kiinni."

"Elämän löytämisen riemuun kuuluu, että uskaltaa opetella tervettä riippuvuutta ja tulla emotionaalisesti rehelliseksi. Taakankantaja oppii uudenlaisen avoimuuden, jossa hän on valmis ottamaan näkyväksi tulemisen riskejä näyttämällä todelliset tunteensa ja tarpeensa. Hän luopuu sairaasta vahvuudestaan ja tulee terveellä tavalla heikoksi. Hänen heikkoutensa mahdolistaa läheisyyden, jollaista hänellä ei koskaan ennen ole ollut. Kun hän kokee läheisyyttä ihmisiin, hän oppii näkemään, ettei hänen tarvitsekaan selviytyä asioistaan yksin. Hän saa pyytää apua eikä hänen enää tarvitse aina olla se, jolta pyydetään apua.
Mitä enemmän hän saa kokemuksia siitä, että ihmisiin voi liittyä muutenkin kuin auttamalla heitä, sitä enemmän hän alkaa tunnistaa taakankantajan strategiaan liittyvää pakonomaista auttamistarvetta."

Huh-huh. Tätä minä tankkasin jo seitsemän vuotta sitten. Ja vieläkin tässä ollaan.

Samassa pisteessä tänään

Lopetan psykoterapian noin 7 vuoden jälkeen. Tunnelmat on sen mukaiset: en sanoisi että ilo on katossa. Turhauttaa, kuin olisi samassa pisteessä kuin aloittaessani.

Olen ymmärtänyt kaiken. Näen asiat kirkkaasti. Mutten tunne mitään. Olen hajoamispisteessä. En ole olemassa kuin suhteessa muihin, ulkopuolisiin odotuksiin. Ei ole mitään halua, haluja, elämänhalua.

Terapeutin mukaan lopettamisvaiheessa potilaan alkuperäiset ongelmat usein aktualisoituvat. Tulevat pintaan. Kivuliaiksi. Vuorovaikutustilanteessa ja sen loppumisessa on jotain aikaisemmasta tuttua, joka laukaisee hädän ja ahdistuksen.

Nyt minä jään taas yksin. Yksin on pärjättävä. Pelkään että otan saman "aseistuksen", maastopuvun, haarniskan käyttöön kuin ennen terapiaan menemistä. Siinä sotisovassa olen aikaisemmin tottunut, oppinut selviämään. Hengissä. Se ei ole samaa kuin eläminen. Se on melkein lähempänä kuolemista.

Sen haarniskan alla on hirveä hätä. (Tarve?)

Sopeutuminen.
Se on parhaita puoliani! Sopeudun mihin vain!
Se estää minua myös tuntemasta omia halujani. Omaa itseäni. Tulemasta itsekseni.
"Lapsi sopeutuu kyllä mihin vain."
"Minä sopeudun mihin vain." (Jopa äidiksi uusperheeseen, jossa kaikilla muilla on hirveästi täyttämättömiä tarpeita, pyyteitä, syyllisyyttä, pelkoa, hätää, avun- ja lohduntarvetta.)
Tein heikkoudestani itselleni hyveen ja elämälleni ohjelman, jota toteutin.

Sen sijaan minulla ei ole "minää", johon toisten olisi sopeuduttava. Lapsena minulla oli lapsen eksistenssi. Ruumiillisesti, objektiivisesti olin olemassa, sitä ei voi kieltää, ja siihen oli muiden sopeuduttava. Koin ehkä, että jo se teki muiden elämän hankalaksi, niin että en enää tuonut omaa "minääni", itseäni, halujani, integriteettiäni toisten tielle. Pysyttelin niine hyvineni syrjässä, poissa silmistä, poissa mielestä.

Vain yksin koin, etten häirinnyt ketään (eikä kukaan minua). Yksin ollessa "minä" oli sallittu. Mutta niin kovin abstrakti, lähes mahdoton. Ilman muiden tarjoamaa peiliä oli vaikea oppia hahmottamaan, mikä se "minä" oli, missä se oli, missä sen rajat menivät. Kirjat, päiväkirjat, koira - ne olivat kovin sameita peilejä.

Muiden peileissä näin sitten, silloin harvoin kuin muiden pariin uskaltauduin, vain valmiita kuvia, ääriviivoja. Tyydyin niitä värittämään, odotuksia täyttämään. Ja luulin, että niin sen kuuluukin mennä.

Olisivat edes olleet selkeitä piirustuksia, selkeitä malleja, selkeitä ohjeita. Mutta ei, jouduin sen sijaan tulkitsemaan mitä kummallisimpia, epäselvempiä, vajavaisia, hataria, katkonaisia, tuhruisia viivoja - vihjeitä siitä mitenkuvassa olevat pisteet mahdollisesti voisi yhdistää kokonaisuudeksi.

Tähän sitten meni koko energiani. Sen sijaan, että olisin voinut rauhassa luonnostella ja hahmotella omaa kuvaani. Kokeilla erilaisia tekniikoita - ja korjailla.

Tai että olisin voinut reagoida, vastustaa tarjottuja malleja. Vetää ne yli, pyyhkiä pois, korjailla ja muutella; rikkoa peilin, taistella vastaan. (Silloin olisi pitänyt olla jotakin jonka puolesta taistella.)

Sen sijaan minä menin juoksuhautaan, en propagoinut, annoin ottaa itseni vangiksi. Sain myöhemmin uuden nimen ja väärän passin ja minut työnnettiin ulos vankilan ovesta. Olin "vapaa" palaamaan omieni puolelle, mutta totta puhuen en enää tiennyt keitä he olivat, oliko kotimaata enää olemassakaan; mihin minä kuuluin?

Yksinäisyys.

Päiväkirjamerkintä 7 vuoden takaa

13.9.1998

Minun identiteettini: minkälainen se on ja minkälainen se olisi, jos se vastaisi unelmaani "talosta Provencessa, jonka ikkunoista yhdestä näkyy meri, toisesta vuoret, kolmannesta preeria"?

A) Olisin kokonainen ihminen, joka eläisi täysillä. Jolla olisi tunteita, vaihtelevia voimakkaitakin tunteita, jotka voisi hyväksyä ja ilmaista turvallisesti. Raivokohtaus, itku, masennus, ilo, rakkaus, epäonnistuminen, pettymys, onnistuminen. Kaikki kuuluisivat elämään, eivät mitenkään uhkaisi perusturvallisuutta, elämänuskoa, omaa minäkuvaa, identiteettiä, elämän jatkumista. [Niin on kuin eilen olisin tuon kirjoittanut.]

B) Kenenkään ei tarvitsisi voivotella ja huolehtia minun olostani, tunteistani, pärjäämisestäni. Niin juuri, looginen järjestys em. sanoille: "jos olo on huono, tunteet negatiivisia, se on merkki siitö, ettei pärjää elämässä". Enkä tarkoita tuota "merkkiä" tai ei-pärjäämistä muiden silmissä, vaan sitä, että se on uhkaavaa. - Vaarallinen ja kaikkialla vaaniva petollinen elämä - johon ei voi luottaa - on saanut yliotteen; sen hehkuva kraateri voi nielaista sinut. Pahalla ololla, surulla ja kielteisillä tunteilla annat sille sopivan kohdan, mihin tarttua. Huono olo ja ei-pärjääminen ovat osoitus siitä, että vaanivan petollisen elämän myrkyliset lonkerot ovat jo saaneet otteen sinusta... Peli on menetetty.

Toisin sanoen, huono olo, suru ja negatiivisuus ovat tie kuolemaan. Voi äitini, miksi aina olet huolehtinut ja kauhistellut niin kovasti? Pelännyt itse - niin, sinä ressu olet aina pelännyt itse niin kovasti, toivonut ettei meidän tarvitsisi kärsiä kaikkea pahaa, jonka sinä olet joutunut kokemaan. Miten sinä, äiti pieni, olisit koskaan uskaltanut luottaa elämään, kun sinulta vietiin pienestä pitäen kaikki, mihin sinä olisit luonnollisesti voinut luottaa? Voin kuvitella miten mummusi ja vaarisi luona itkit äitisi perään, rakkautesi. Olit masentunut tai vihainen, ja sinulta kiellettiin oikeus niihin tunteisiin: "Olisit kiitollinen, sinulla on täällä paljon paremmat oltavat kuin Xxxx:ssä äitisi luona, isättömänä. Ei meidän olisi ollut pakko sinua tänne ottaa riesaksemme, mokomakin itkupilli, mutta me olemme niin kilttejä että otimme sinut..." Jne. jne. Eli paha olo oli viimeisenkin turvallisuudentunteen uhkatekijä.

C) Identiteettini Provencen talossa: Saisin olla sellainen kuin olen. Yhtenä päivänä paistaa, toisena sataa, voi olla pari kylmää talvea, mutta säästä on turha valittaa - kaikki säät ovat yhtä hyviä. Niin kuin talon ikkunoista näkyy erilaisia maisemia, niin myös minussa olisi monta huonetta - huoneita joiden sisustusta ja valaistusta voisi halun ja tarpeen mukaan muutella. Mutta se ei tarkoita, että asuisin vain yhdessä huoneessa tai yhdessä sisustuksessa kerrallaan. Ei. Eläisin koko parissa sadassa neliössä, jokainen neliösentti olisi minun kotini. Mikään ei pakottaisi minua aina nukkumaan samassa huoneessa tai syömään ruokasalissa. Joskus voisin laittaa viltin olohuoneen lattialle ja leikkiä piknikkiä.

Mutta nyt minä olen jakanut, supistanut itseni vain osiksi, joilla kullakin on paikkansa ja rajansa: työ-minä, ura-minä, koti-minä, pari-minä, seura-minä jne. Enkä uskalla ylitellä noita rajoja: työssä koti- tai pari-minä on täysin mahdoton, kotona taas työ-minä näyttää aivan tuntemattomalta henkilöltä - seurassa vapaa-aikana kumpikin edellisistä on varmuuden vuoksi piilotettu.

Yritän siis Talo Provencessa -mielikuvan avulla miettiä, haluanko todella muuttaa elämänasennettani luottavaisemmaksi ja avoimemmaksi, nylkeä nahkani ja päästä eroon kuorestani (toukkavaiheen jälkeisestä kotilosta?). Mitä se tarkoittaisi, mistä joutuiusi luopumaan, mitä se antaisi, mitä saisin tilalle? Mikä voisi olla parasta, mikä pahinta mitä minulle tapahtuisi? [Huh-huh, kylläpä minä silloin luulin paljon itsestäni. Enkä ymmärtänyt, että muustakin oli kyse kuin asenteesta.]

M.T. pyysi minua harkitsemaan tätä, mutta nyt tämä tuntuu hieman älylliseltä pallottelulta: listataan asioita puolesta ja vastaan. - Minusta vain tuntuu koko ajan epävarmalta: mitä se sitten tarkoittaisi käytännössä? Miten se kaikki tapahtuu käytännössä?

Yritän kuvitella itseni kaikenlaisiin tilanteisiin: työssä, keskusteluun R:n kanssa (miten minä reagoisin, mitä sanoisin), johtoryhmän kokoukseen, työhaastatteluun, myymässä artikkeliani lehteen, taivuttelemassa rahoittajia, soittamassa tämä ihanan huvilan omistajalle vuokratakseni sen ensi kesäksi, juhliin, neloskanavan kevätpippaloihin, M:n luona järjestettäviin illallisiin jossa on minulle tuntemattomia M:n hyviä ystäviä, jne. jne.

Jos minä olisin "talo Provencessa", se ei silti tarkoita, että kaikki ihailisivat sen sisustusta, että siellä tarjoamani ruoka olisi kaikkien mielestä hyvää, että minun tarvitsisi kaikkia kutsua sinne kylään tai esitellä kaikkia huoneita kaikille aina. Mutta se tarkoittaa, että minä viihtyisin siinä talossa, ettei minun tarvitsisi aina muuttaa huonekalujen paikkaa sen mukaan, kuka tulee käymään. Että minä voisin hyväksyä sen, ettei joku pidä marokkolaisesta simpukkapadasta [sic!] eikä se ole henkilökohtainen loukkaus minun persoonaani tai keittotaitojani kohtaan. Että voisin kohauttaa olkapäitäni sanoen tai ajatellen tai tuntien, että valitse itse, tule käymään täällä jos huvittaa, voin kutsua sinut toistekin, mutta minusta on hyvä näin, tämä on minun taloni, minun elämäni - tällainen se nyt vaan on, minun reseptini.

Niin, ehkei tarvitsisi niin hirveän älyllisesti harkita "pros and cons", vaan tunteilla myös. Miltä minusta tuntuisi "jos" tai "jos ei"? Mikä voisi olla paras tunne, mikä pahin?

Paras olisi kai sellainen, että elämä kantaisi minua kuin meri ja tyrskyt venettä - oli tyyntä, tuulta tai sadetta - ja että tietäisin, kuka olen, olisin kokonainen, ristiriitainen, vahva ja heikko, ja hyväksyisin sen. En pelkäisi.

Entä pahin tunne? Hallitsemattomuus, epäonnistuminen, pettymys. Vihaisuus.
- Siitäkö, ettei minua hyväksyttäisi? Mutta eihän sillä muiden hyväksynnällä enää olisi samanlaista arvoa.

Tässähän on positiivinen kierre: nuo kaikkein pahimmat tunteet menettäisivät merkityksensä, jos saisin parhaimmat! Miten epäonnistuminen tai pettymys enää voisivat tuntua niin pelottavilta, jos luottaisin elämään niin paljon että uskaltaisin hyväksyä ristiriitaisuudet. Jos olisin avoimessa kontaktissa ihmisiin ja asioihin, itseeni; lähempänä muita, itseäni ja elämää. - silloin ei kaikki olisi niin yhden kortin varassa kullakin supistetulla minäni alueella. [Allekirjoitan edelleen: ihan kuin 7 vuodessa ei olisi tapahtunut mitään kehitystä...]

The lively center of attention!??

http://psychcentral.com/personquiz.htm

Is it me? Would you believe that other test results tell me that I'm suffering from severe depression?

Depression quiz

http://psychcentral.com/depquiz.htm


Based upon your responses to this depression quiz, you appear to be suffering from a severe depression. People who have answered similarly to you typically qualify for a diagnosis of major depression and have sought professional treatment for this disorder.

You should not take this as a diagnosis of any sort, or a recommendation for treatment. However, it would be advisable and likely beneficial for you to seek further diagnosis from a trained mental health professional immediately.

- My dear, I've been to psychotherapist's for 6 years. It's finishing now. Ran out of money.

Trauma

Trauma on tekemättä jäänyt surutyö.