Sairaita puita 4 / Tieto

Viha.
Viha siitä kun aikuiset ihmiset satuttavat toisiaan. Viha siitä että vanhemmat eivät osaa olla vanhempia, sellaisia kuin muilla, sellaisia kuin kirjoissa ja elokuvissa. Viha, kun minä en saa olla viaton lapsi. Aina johonkuhun sattuu. Kipu.

Minä "tiedän" asioita, joita 7-9-vuotiaan ei vielä tarvitsisi tietää. Vihaan sitä että tiedän. En haluaisi tietää. Tietäminen tekee minusta erilaisen. Se tekee minusta jotenkin pahan. Pahojen asioiden liittolaisen. Aikuisten pahan maailman agentin, joka käy välillä lasten maailmassa vierailulla.
En viitsi kertoa niitä muille. Ei kukaan haluaisikaan kuulla. Eikä kukaan ymmärtäisi, ja minua alettaisiin ehkä pilkata, halveksia, syrjiä, pitää outona.

Menen serkkupuolieni luokse niiden kesämökille, maalle. Niiden isä on insinööri ja äiti kotirouva ja niillä on koira. Ne voivat elää vapaana ja onnellisena lapsuuttaan. Ne liikkuvat paikasta toiseen juoksemalla, harppomalla, hyppimällä: saunapolkua pitkin, keinulle, yläkertaan. Ne tekevät asioita, joita kirjoissa lasten kerrotaan tekevän: pelaavat prönttöstä, rakentavat majoja ja lauttoja, kiipeilevät puissa, leikkivät mielikuvitusleikkejä, menevät punkan pohjalle akuankkoja lukemaan, eivät ole kuulevinaan äidin komentamista. Mökillä on tilaa temmeltää ja olla: peltoa, metsää, rantaa.
Ainoa jonka kanssa minulla tuntuu olevan jotakin yhteistä, on se joka juoksee vähemmän ja ajattelee enemmän. Jonka isä on .. en tiedä mitä se tekee, mutta jotain ongelmia sillä on .. ja äiti on.. jossain tehtaassa töissä. Hän sairastuu myöhemmin masennukseen ja skitsofreniaan. Ehkä me tunnistimme toisemme - me tiedämme jotakin mitä muut eivät.

Tiedämme, että elämässä voi olla niin paljon ja niin pahaa. Että ihmiset, aikuiset voivat tehdä toisilleen ihan mitä tahansa. Olla pahoja, ilkeitä, väkivaltaisia, satuttaa. Että ne ovat paljon muutakin kuin "isä" ja "äiti" - ja kun ne ovat muuta, niin ne ovat pelottavia tai epäluotettavia. Ne ovat surullisia ja masentuneita. Ne ovat poissaolevia. Ne voivat juoda viinaa ja hajottaa ikkunoita ja lyödä toisiaan. Ne voivat juoda viinaa niin paljon että ei ole enää rahaa ruokaan. Ne voivat kadota jonnekin ja tulla takaisin sitten joskus. Ne voivat puhua rumia ja haista pahalta. Ne riisuvat joskus vaatteet ja näyttävät ihan siltä kuin painisivat tai toinen olisi voittanut toisen ja alakynnessä oleva huutaisi apua. Ne ovat ihan hulluja. Olen nähnyt ovenraosta. Olen nähnyt muutakin, mutten oikein muista. Jotain poliiseja ja lasinsiruja ja tulta. Itkua ja huutoa ja ranteisiin tarttumista ja uhkailua.

Minä en voi olla onnellinen kun olen nähnyt tuon kaiken. En voi pyyhkiä sitä pois. Olen noiden näkyjen leimaama. Pahan leimaama. Aavistelen, että kaikkien elämässä ei tällaista pahaa ole koskaan ollut, eikä varmaan tulekaan olemaan. Ne jotka eivät tiedä, voivat elää onnellisina, "kokemattomina". Ne "muut".

Paappa päättää lopettaa vanhan suomenpystykorvansa. Hän vie sen pellolle ja ampuu. Jälkeen päin hän itkee koiraa niin monta iltaa, että mummu suuttuu ja tiuskaisee, ettei tämä mummunkaan kuolemaa surisi noin paljon. Minä olen nukkuvinani vintillä, mutta minun maailmani harvat vakaat rakenteetkin alkavat natista liitoksissaan. Enkö ole täälläkään enää turvassa pahalta? Mummu ja paappakin riitelevät, voivat olla ilkeitä. Suruunsa sulkeutuneita niin että me voimme serkkupojan kanssa vaikka repiä kalliolta sammalia ja heitellä niitä järveen kellumaan, ilman että mummu kieltää. Vaikka yleensä tällainen saa hänet raivoihinsa. Tai ampua ilmakiväärillä lipputangon nokassa killuvaa viiriä. Mistä paappa kyllä normaalioloissa suuttuisi. Koska meitä ei huomata, menemme loppujen lopuksi päästämään naapurin katiskasta kalat pois ja samalla herkuttelemme vielä kaupungissa olevien mökkiläisten raparpereilla.

Minä tiedän, enkä tiedä mitä sillä tiedolla tehdään. En osaa käsitellä sitä, en hahmota sitä. En osaa kysyä enkä pyytää. Pelkään että joudun tietämään lisää. En pysty sijoittamaan tietoa mihinkään, se on vain pahaa, se on olio. Se on kasvain josta tulee osa minua.

Niin kuin useimmat kasvaimet, se voi pysyä pitkäänkin piilossa. Näkyvät oireet alkavat vasta kun se on saanut aikaan jo paljon parantumatonta tuhoa.

[Ymmärrän hyvin, että minua ei scifi, fantasia, tähtien sodat ja muut alienit ulkoavaruudesta ole koskaan kiinnostaneet, sen enempää kuin iltalehtien lööpit, Matti Nykänen tai Seiska. Ne on ihan alkeellisia yrityksiä minun alienieni, räiskintäni, pahan merkkieni ym. jännityksen ja kohtalokkuuden rinnalla.]

Sairaita puita ongelmieni metsässä 3

Herään yöllä. Olen 4-vuotias. Äiti ja isä eivät ole kotona. Olen aivan yksin. Itkettää. Pelottaa. Kiipeän olohuoneen sohvalle, jotta näkisin ikkunasta ulos. Ulos pimeään yöhön.

Vastapäisellä torilla on elämää, valoja. Näen palavan moottoripyörän - se on hurjaa. Ja samalla jännittävää (olen vähän ylpeäkin todistaessani jotakin noin erikoista). Ja hirveän pelottavaa yksin koettavaksi.

Äiti ja isi tulevat kotiin. He olivat käyneet "nakkikioskilla". Jokin tunnelmassa paljastaa, että isi oli pakottanut äidin - tai siis äiti ei ollut uskaltanut sanoa vastaan. Myöhemmin tajusin, että tuskin ne missään nakkarilla olivat, vaan kapakassa. Minulle selitetään, ettei ole mitään pelättävää, kaikkihan on hyvin, mitään ei ole tapahtunut. Ei mitään pahaa.

Äiti tuntee syyllisyyttä ja on vihainen isälle, joka oli saanut hänet tekemään tämän. Isä on vihainen äidille. Riita. Pelottavaa.
Koen olevani syynä riitaan, pahaan ja pelottavaan ilmapiiriin. Syypää, koska heräsin, koska olen olemassa, koska aiheutan olemassaolollani tällaista. Koetan saada äidin olemaan tuntematta syyllisyyttä siten, että piilotan pelkoni, suruni ja vihani. Jos vakuutan ettei minulla ollutkaan mitään hätää, katselin vain ulos ikkunasta heitä odottaessani, äiti ei ole syyllinen mihinkään, hän ei pelästy. Eikä hänen tarvitse syyttää isää, jolloin isä ei tule vihaiseksi ja pelottavaksi, vaan kaikilla on "ihan mukavaa".
(Ja minä voin vain salaa olla tyytyväinen ja lohdutettu siitä, että ne edes tulivat kotiin. Ettei mitään pahempaa tapahtunut ja että ne ainakin ovat siinä, läsnä, edes fyysisesti.)

Huonous.
Olen huono. En osaa. Teen asiat väärin. Asiat menevät aina huonompaan suuntaan, kun minä puutun niihin, kun minä yritän sanoa, miten minä haluaisin.
Lopputuloksena ei koskaan ole, että tehtäisiin niin kuin minä olen ehdottanut/ halunnut. Tai jos ihmeen kaupalla tehtäisiinkin, niin aina sillä tavalla, että jollakin on paha mieli, joku on marttyyri - ja onnistuu osoittamaan, että minun tapani oli tosiaan alunperinkin huono idea, eikä niin olisi kannattanut alkuunkaan tehdä.
Itkua, epätoivoa, riitelyä ympärilläni.
Aiheutan pahaa koko ajan vaikka tarkoitus on toinen.

En ole saanut mitään rakenteita mistään ongelmien, halujen, pahan olon, suuttumuksen, pettymyksen, vihan käsittelyyn. Ainoastaan oppinut peittämään, piilottamaan. Olemaan niin kuin mitään ei olisikaan. Esittämään, että meillähän on kaikki ihan hyvin, eikö olekin. Kun kerran ulospäin siltä näyttää. Jos vain ollaan hyvällä tuulella, meillähän on ihan kivaa, eikö olekin.
Jos meillä ei olekaan kivaa ja jos me myönnetään se, niin meillä on aivan kamalaa. Kestämätöntä, sietämätöntä. Niin ei voi elää. Elää voi vain jos peittää ja piilottaa sen kaiken kamaluuden, surun, pelon ja kurjuuden.

Pelko?