Yksilöterapia

Psykoterapialinkkejä

2006-01-27T13:29:00.000+02:00

Hälventääkseni psykoterapiaa ympäröivää hämäryyttä keräsin oikeanpuoleiseen linkkilistaan erilaisia kotimaisia psykoterapiaan liittyviä linkkejä. Joissakin niistä on jopa terapeuttien nimiä ja yhteystietoja, joten kannattaa tarttua pelastusrenkaaseen...

Lukeekohan terapeutit muuten koskaan terapia-aiheisia blogeja....

Psykoterapiaa - miksi

2006-01-26T14:32:00.000+02:00

Koska psykoterapia on edelleen jotenkin mystisen hämärää myös sitä tarvitseville, postaan tähän kommenttini Hurmaavalle itsemurhalle.

En selitä, mitä terapia on - en osaa. Puhun vain kokemuksestani ja toivon, että voisin auttaa muita.

Monilla on kokemusta huonoista keskusteluista psykologin kanssa - julkisella sektorilla, mielenterveystoimistossa, yths:ssä - vaikka kyseessä olisikin ns. neuvontapsykologi.

En ihmettele. Minulle joskus muinoin hyötyä psykologista oli sen verran, että älysin ettei se auta, että pitää päästä "oikeaan" terapiaan. Mutta miksei se sanonut sitä minulle silloin suoraan itse? Miksi minun piti mennä mutkien kautta ja käyttää melkein pari vuotta elämästäni vielä senkin jälkeen, ennen kuin pääsin oikealle, koulutetulle psykoterapeutille?

Mitä se oikea terapia sitten on? Koko psykoterapiakysymys on ollut maassamme suuri mystinen asia, josta suunnilleen alan ammattilaisetkaan ei oikein tiedä mitä puhua. Ehkäpä siitä syystä, että terapiakoulutus on ollut tähän saakka yksityistä: erilaisten säätiöiden ja yhdistysten varassa. Ja terapiaa ei edelleenkään saa muuta kuin yksityisellä sektorilla. Käsittääkseni psykiatrisessa sairaalassakaan ei vars. terapiaa anneta. Korjatkaa jos olen väärässä.

Jos on masentunut, ei tosiaankaan jaksa ryhtyä ensin tekemään tutkimusta siitä, mitä terapia on, mitä terapioita on, mikä sopisi itselle, mistä terapiaa saa jne jne. Puhumattakaan että voisi jotenkin saada selville jonkun terapeutin jota joku suosittelisi tai edes kenellä olisi vapaita aikoja??

Tästä huolimatta, jos käyt tällä hetkellä silloin tällöin keskustelemassa psykologin kanssa asioistasi ja uudistamassa lääkereseptiäsi psykiatrilla, sano heille, että haluat terapiaa, psykoterapiaa, koulutetulta psykoterapeutilta, mieluiten aluksi kolme kertaa viikossa.

Pakota heidät antamaan sinulle selkeät toimintaohjeet, mihin sinun tulee soittaa, mistä löydät mahdollisesti terapeutin. Ja miten voit hakea siihen Kelan tukea. Sillä kaikki oikea terapia on maassamme yksityistä. Julkinen terveydenhuolto tarjoaa vain keskustelupalveluja (ns. neuvontaa tai joku kutsuu sitä neuvontaterapiaksi, mutta se ei ole terapiaa, älä usko jos joku väittää). Tai sitten julkinen sektori tarjoaa erikoislääkärin (=psykiatri) palveluja, mutta psykiatri ei välttämättä ole koulutettu terapeutti.

Älä suostu muka-hoitoon. Älä suostu riutumaan vuosikausia jossakin kerran pari kuukaudessa keskusteluavussa. Väitän että se voi jopa pahentaa tilannettasi. Mutta niinhän se on, että hoitoon ei pääse niin kauan kuin itse pystyy kävelemään poliklinikalle...

Kävin itse psykoterapiassa (hieman psykoanalyyttisesti ja vähän muutenkin suuntautuneessa) 6-7 vuotta. Oikeasti siitä oli hyötyä silloin kun kävin kolme kertaa viikossa, 2-3 ensimmäisen vuoden ajan. Viimeisen vuoden kävin vain 1 kerran viikossa (siihen meni koko opintotuen perusosa, kun en saanut tukea mistään). Ja väitän, että nekin rahat viimeisenä vuotena menivät hukkaan. Edes koulutettu psykoterapeutti ei voi edes 1 krt viikossa tapahtuvalla keskustelulla (à 45 min) hirveästi auttaa. Kunhan kerroin kuulumisiani ja sitten aika jo loppuikin.

Kaikesta huolimatta luulen että terapiasta oli apua. Olisi ollut mukavaa, ettei sitä olisi tarvinnut rahapulassa lopettaa, mutta toisaalta tällä tavoin joudun ottamaan ohjat enemmän omiin käsiini tästä eteenpäin. Ja terapian ansiosta olen jo siinä kunnossa, että pystyn, ainakin ajoittain, "hoitamaan" ja terapoimaan itse itseäni.

Pitkäkestoista terapiaa on kritisoitu hirveästi viime aikoina, mutta minä puolustan. Kaikkien ongelmat eivät ole sellaisia, että ne voidaan ratkaista lyhytterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Edellämainituista voi kyllä olla apua pitkäkestoisenkin terapian jossain vaiheessa. Jos oma persoonallisuus on jäänyt pahasti kehittymättä tai hämärän peittoon, ei sitä mielikuva-, mieliala-, ajattelu- ja toimintaharjoituksilla hoideta. Terapia ei ole suoritus.

Onnea matkaan. Mikään ei tapahdu nopeasti, ei edes oikean terapeutin löytäminen.
Sen jälkeen kun olin käynyt reilun puoli vuotta mielenterveystoimiston neuvontapsykologin (oik. erikoissairaanhoitaja joka oli erikoistunut psyk..johonkin) luona joka toinen viikko, aloin soitella terapeutteja Suomen Psykoanalyyttisen yhdistyksen ja Therapeia-säätiön kautta. Itse asiassa tämän neuvon sain kai ko. erikoissairaanhoitajalta, vaikka häntä alussa morkkasinkin.
Em. paikkoihin oli joku tietty soittoaika pari kertaa viikossa tunnin ajan. Puhelin tuuttasi yleensä varattua. Kun vihdoin pääsin läpi, sain kai 2 nimeä joilla olisi vapaita aikoja, ja soittoajat heille. Toiselle tiistai-aamu klo 7.25 - 7.50 ja toiselle torstai klo 8.45 - 9.05... Tarkoitus oli varata ns. tutustumisaika, ensimmäinen käynti, jonka aikana tunnusteltiin, tulisiko yhteistyöstä mitään. Sain kai varattua jonkun ajan, mutta ko. henkilö kuulosti niin Freudilta jo puhelimessa, että varmuuden vuoksi peruin sen ennen sinne menoa. Kaikkea verhosi koko ajan salaperäinen hämärä. - Koska olin valmiiksi solmussa itseni kanssa enkä ymmärtänyt enää mitään itsestäni tai mistään, oli vaikea uskoa, että tuollainen salaperäisyys olisi voinut ongelmiani ratkoa. Kuin olisi viimeisenä keinona yrittänyt liittyä johonkin pimeän sektiin.

Minun terapia-aikani alkoi sitten työkaverin vaimon suositteleman terapeutin luona (joka paljastui myöhemmin seksuaaliterapeutiksi jolla ei ollut virallista pätevyyttä). Työkaverin vaimo päätyi suosittelemaan terapiaa minulle, kun joissakin juhlissa vetäydyin syrjään vain epätoivoisesti itkemään - ja tiesihän hän että olin juuri eronnut pitkäaikaisesta avosuhteesta.

Kävin vuoden puolitoista tämän terapeutin luona silloin tällöin, välillä joka toinen viikko, välillä 1 kerran kuussa, välillä harvemminkin, lähinnä kriisitilanteissa. Jossain vaiheessa sanoin hänelle, että nyt haluan todella päästä selvittelemään syitä masennukseeni ja nyt menee niin helvetin huonosti, ettei tämä joka toinen viikko tapahtuva puheleminen enää auta, vaan minun täytyisi päästä puhumaan useammin, hän myönsi, ettei hän ole oikea ihminen antamaan pitkäkestoista terapiaa. Tavallaan luulin olleeni pitkäkestoisessa terapiassa - olihan sitä kestänyt jo niin pitkään!

Ko. terapeutti suositteli sitten paria psykoterapeuttia, joiden luona kävinkin, mutta kumpikaan ei tuntunut sopivalta. Sitten hän veti jostain kolmannen nimen, ja tämän luona sitten rupesin käymään. On siis tärkeää, että potilaalla ja terapeutilla jotenkin synkkaa - että puhutaan samaa kieltä. Ja sellaisen löytäminen ei välttämättä ole helppoa. Mutta se suhde kestää todennäköisesti kauan - minulla 6-7 vuotta.

Nyt se on loppunut ja terapian loppuvaiheessa ja loputtua terapoin itseäni tässä blogissa. Sitten tuli varmaan käytännön elämän kiireitä ja se jäi. Tai tuli sellainen vaihe, että tarvetta ei enää niin paljon ollut. Halusi ajatella muita asioita. En tiedä oliko se hyvä. Nimittäin nyt olen taas etsimässä itseäni. Tein persoonallisuustestejäkin. Taas. Ne on vaarallisia. Olen ollut väärällä alalla 10-15 vuotta. Ja olen ehkä edelleenkin. Ei ihme ettei tunnu hyvältä. Vaikka eihän se ihan noinkaan yksinkertaista ole.

Luulen että terapia ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa se tuntui minusta epätoivoiselta ajatukselta. Nyt se on ihan hyvä. Suhtaudun analyyttisesti. Yäk. Yritän edelleen päästä tunteisiini kiinni, jotta pääsisin itseeni kiinni. Yäk. Terapia-jargonia.

Jonkun mielestä tää on vaan ruikutusta ja valitusta. Onneksi on tällainen foorumi tälle. Ihan vapaasti saa ruikuttaa jos haluaa ja ihan vapaasti saa joku ajatella mitä haluaa.

Sinä, jolla ei ole helppoa, etsi terapeutti - vaikka sekin on perkeleellistä. Sinä joka yhtään ajattelet, että siitä saattaisi olla apua - tai sinä joka et enää keksi mitään muuta keinoa saada apua, etsi terapeutti, mene terapiaan. Suosittelen.

Sairaita puita 4 / Tieto

2005-10-05T12:16:00.000+03:00

Viha.
Viha siitä kun aikuiset ihmiset satuttavat toisiaan. Viha siitä että vanhemmat eivät osaa olla vanhempia, sellaisia kuin muilla, sellaisia kuin kirjoissa ja elokuvissa. Viha, kun minä en saa olla viaton lapsi. Aina johonkuhun sattuu. Kipu.

Minä "tiedän" asioita, joita 7-9-vuotiaan ei vielä tarvitsisi tietää. Vihaan sitä että tiedän. En haluaisi tietää. Tietäminen tekee minusta erilaisen. Se tekee minusta jotenkin pahan. Pahojen asioiden liittolaisen. Aikuisten pahan maailman agentin, joka käy välillä lasten maailmassa vierailulla.
En viitsi kertoa niitä muille. Ei kukaan haluaisikaan kuulla. Eikä kukaan ymmärtäisi, ja minua alettaisiin ehkä pilkata, halveksia, syrjiä, pitää outona.

Menen serkkupuolieni luokse niiden kesämökille, maalle. Niiden isä on insinööri ja äiti kotirouva ja niillä on koira. Ne voivat elää vapaana ja onnellisena lapsuuttaan. Ne liikkuvat paikasta toiseen juoksemalla, harppomalla, hyppimällä: saunapolkua pitkin, keinulle, yläkertaan. Ne tekevät asioita, joita kirjoissa lasten kerrotaan tekevän: pelaavat prönttöstä, rakentavat majoja ja lauttoja, kiipeilevät puissa, leikkivät mielikuvitusleikkejä, menevät punkan pohjalle akuankkoja lukemaan, eivät ole kuulevinaan äidin komentamista. Mökillä on tilaa temmeltää ja olla: peltoa, metsää, rantaa.
Ainoa jonka kanssa minulla tuntuu olevan jotakin yhteistä, on se joka juoksee vähemmän ja ajattelee enemmän. Jonka isä on .. en tiedä mitä se tekee, mutta jotain ongelmia sillä on .. ja äiti on.. jossain tehtaassa töissä. Hän sairastuu myöhemmin masennukseen ja skitsofreniaan. Ehkä me tunnistimme toisemme - me tiedämme jotakin mitä muut eivät.

Tiedämme, että elämässä voi olla niin paljon ja niin pahaa. Että ihmiset, aikuiset voivat tehdä toisilleen ihan mitä tahansa. Olla pahoja, ilkeitä, väkivaltaisia, satuttaa. Että ne ovat paljon muutakin kuin "isä" ja "äiti" - ja kun ne ovat muuta, niin ne ovat pelottavia tai epäluotettavia. Ne ovat surullisia ja masentuneita. Ne ovat poissaolevia. Ne voivat juoda viinaa ja hajottaa ikkunoita ja lyödä toisiaan. Ne voivat juoda viinaa niin paljon että ei ole enää rahaa ruokaan. Ne voivat kadota jonnekin ja tulla takaisin sitten joskus. Ne voivat puhua rumia ja haista pahalta. Ne riisuvat joskus vaatteet ja näyttävät ihan siltä kuin painisivat tai toinen olisi voittanut toisen ja alakynnessä oleva huutaisi apua. Ne ovat ihan hulluja. Olen nähnyt ovenraosta. Olen nähnyt muutakin, mutten oikein muista. Jotain poliiseja ja lasinsiruja ja tulta. Itkua ja huutoa ja ranteisiin tarttumista ja uhkailua.

Minä en voi olla onnellinen kun olen nähnyt tuon kaiken. En voi pyyhkiä sitä pois. Olen noiden näkyjen leimaama. Pahan leimaama. Aavistelen, että kaikkien elämässä ei tällaista pahaa ole koskaan ollut, eikä varmaan tulekaan olemaan. Ne jotka eivät tiedä, voivat elää onnellisina, "kokemattomina". Ne "muut".

Paappa päättää lopettaa vanhan suomenpystykorvansa. Hän vie sen pellolle ja ampuu. Jälkeen päin hän itkee koiraa niin monta iltaa, että mummu suuttuu ja tiuskaisee, ettei tämä mummunkaan kuolemaa surisi noin paljon. Minä olen nukkuvinani vintillä, mutta minun maailmani harvat vakaat rakenteetkin alkavat natista liitoksissaan. Enkö ole täälläkään enää turvassa pahalta? Mummu ja paappakin riitelevät, voivat olla ilkeitä. Suruunsa sulkeutuneita niin että me voimme serkkupojan kanssa vaikka repiä kalliolta sammalia ja heitellä niitä järveen kellumaan, ilman että mummu kieltää. Vaikka yleensä tällainen saa hänet raivoihinsa. Tai ampua ilmakiväärillä lipputangon nokassa killuvaa viiriä. Mistä paappa kyllä normaalioloissa suuttuisi. Koska meitä ei huomata, menemme loppujen lopuksi päästämään naapurin katiskasta kalat pois ja samalla herkuttelemme vielä kaupungissa olevien mökkiläisten raparpereilla.

Minä tiedän, enkä tiedä mitä sillä tiedolla tehdään. En osaa käsitellä sitä, en hahmota sitä. En osaa kysyä enkä pyytää. Pelkään että joudun tietämään lisää. En pysty sijoittamaan tietoa mihinkään, se on vain pahaa, se on olio. Se on kasvain josta tulee osa minua.

Niin kuin useimmat kasvaimet, se voi pysyä pitkäänkin piilossa. Näkyvät oireet alkavat vasta kun se on saanut aikaan jo paljon parantumatonta tuhoa.

[Ymmärrän hyvin, että minua ei scifi, fantasia, tähtien sodat ja muut alienit ulkoavaruudesta ole koskaan kiinnostaneet, sen enempää kuin iltalehtien lööpit, Matti Nykänen tai Seiska. Ne on ihan alkeellisia yrityksiä minun alienieni, räiskintäni, pahan merkkieni ym. jännityksen ja kohtalokkuuden rinnalla.]

Sairaita puita ongelmieni metsässä 3

2005-10-04T12:27:00.000+03:00

Herään yöllä. Olen 4-vuotias. Äiti ja isä eivät ole kotona. Olen aivan yksin. Itkettää. Pelottaa. Kiipeän olohuoneen sohvalle, jotta näkisin ikkunasta ulos. Ulos pimeään yöhön.

Vastapäisellä torilla on elämää, valoja. Näen palavan moottoripyörän - se on hurjaa. Ja samalla jännittävää (olen vähän ylpeäkin todistaessani jotakin noin erikoista). Ja hirveän pelottavaa yksin koettavaksi.

Äiti ja isi tulevat kotiin. He olivat käyneet "nakkikioskilla". Jokin tunnelmassa paljastaa, että isi oli pakottanut äidin - tai siis äiti ei ollut uskaltanut sanoa vastaan. Myöhemmin tajusin, että tuskin ne missään nakkarilla olivat, vaan kapakassa. Minulle selitetään, ettei ole mitään pelättävää, kaikkihan on hyvin, mitään ei ole tapahtunut. Ei mitään pahaa.

Äiti tuntee syyllisyyttä ja on vihainen isälle, joka oli saanut hänet tekemään tämän. Isä on vihainen äidille. Riita. Pelottavaa.
Koen olevani syynä riitaan, pahaan ja pelottavaan ilmapiiriin. Syypää, koska heräsin, koska olen olemassa, koska aiheutan olemassaolollani tällaista. Koetan saada äidin olemaan tuntematta syyllisyyttä siten, että piilotan pelkoni, suruni ja vihani. Jos vakuutan ettei minulla ollutkaan mitään hätää, katselin vain ulos ikkunasta heitä odottaessani, äiti ei ole syyllinen mihinkään, hän ei pelästy. Eikä hänen tarvitse syyttää isää, jolloin isä ei tule vihaiseksi ja pelottavaksi, vaan kaikilla on "ihan mukavaa".
(Ja minä voin vain salaa olla tyytyväinen ja lohdutettu siitä, että ne edes tulivat kotiin. Ettei mitään pahempaa tapahtunut ja että ne ainakin ovat siinä, läsnä, edes fyysisesti.)

Huonous.
Olen huono. En osaa. Teen asiat väärin. Asiat menevät aina huonompaan suuntaan, kun minä puutun niihin, kun minä yritän sanoa, miten minä haluaisin.
Lopputuloksena ei koskaan ole, että tehtäisiin niin kuin minä olen ehdottanut/ halunnut. Tai jos ihmeen kaupalla tehtäisiinkin, niin aina sillä tavalla, että jollakin on paha mieli, joku on marttyyri - ja onnistuu osoittamaan, että minun tapani oli tosiaan alunperinkin huono idea, eikä niin olisi kannattanut alkuunkaan tehdä.
Itkua, epätoivoa, riitelyä ympärilläni.
Aiheutan pahaa koko ajan vaikka tarkoitus on toinen.

En ole saanut mitään rakenteita mistään ongelmien, halujen, pahan olon, suuttumuksen, pettymyksen, vihan käsittelyyn. Ainoastaan oppinut peittämään, piilottamaan. Olemaan niin kuin mitään ei olisikaan. Esittämään, että meillähän on kaikki ihan hyvin, eikö olekin. Kun kerran ulospäin siltä näyttää. Jos vain ollaan hyvällä tuulella, meillähän on ihan kivaa, eikö olekin.
Jos meillä ei olekaan kivaa ja jos me myönnetään se, niin meillä on aivan kamalaa. Kestämätöntä, sietämätöntä. Niin ei voi elää. Elää voi vain jos peittää ja piilottaa sen kaiken kamaluuden, surun, pelon ja kurjuuden.

Pelko?

Sairaita puita ongelmieni metsässä 2

2005-09-28T11:08:00.000+03:00

Häpeä.

Olen lapsi ja häpeän vanhempiani, perhettäni.
Minulla ei ole isää, tai on mutta ei meidän kanssamme. Ei minun kanssani.
Enkä oikein tiedä haluaisinkokaan, että hän olisi kanssamme. Se olisi liian vaikeaa. Hän on outo, ei sopisi tänne, ei ehkä ymmärtäisi minua kuitenkaan. Tulisi riitoja. Ennen kaikkea riitoja hänen ja äidin välillä. Äitiin sattuisi. Äiti voisi huonosti. Minua huomattaisiin yhä vähemmän. Kotimme olisi eri näköinen, vielä erilaisempi kuin muiden perheiden kodit. En haluaisi kutsua kavereita kotiimme - meillä ei vallitsisi turvallinen ja kodikas ilmapiiri. No ei oikein kyllä nytkään. Meillä on vähän jännittävää. Pelottavaa. Arvaamatonta. Erilaista.

Isä on jossain, joudun selittelemään. En viitsi paljon selitellä, kertoa. Parempi kun eivät tiedä, millainen se oikeasti on. Käyttäytyy kummallisesti, tyhmästi. On usein humalassa, puhuu liian hienoja ja viisaita lapsille. Ei ymmärrä, ei kuuntele. Mutta hän on minun isäni, ja hän opettaa minulle asioita, elämää. Hänestäkin minä olen tullut. Miten paljon minussa on tuota outoa, ärsyttävää, likaista, pahaa?

Minun isäni on toisaalla, mutta meidän perhe voi näyttää aika tavalliselta, kun meillä on kuitenkin äiti, äidin mies, joka voisi olla isä, ja minä. Meistä kaikista olisi mukavaa, kun me olisimme tavallinen perhe. Äiti käyttäytyy usein niin kuin olisimmekin. Minäkin esitän sitä, varsinkin kavereille. Ja kotonakin - niin siitä tulee ikään kuin enemmän totta. Ja niin minun ei tarvitse hävetä niin paljon.

Sitten aina välillä minun pitää käydä isäni luona. Matkustan yksin junalla. Isä tulee minua vastaan asemalle. Kävelen asemalaituria pitkin suuressa ihmisjoukossa. Sitten näen isän. Kävelemme ihmisten läpi, kaupungin läpi. Joskus käymme isän työpaikalla. Se on ihan hienoa, en olekaan ennen käynyt muilla työpaikoilla. Sitten menemme "kotiin", isän kotiin. Siellä on hämärää, pölyistä, tunkkaisen hajuista. Kylmä kun ikkuna on auki. Paljon kirjoja ja lehtiä, joka puolella. Tummat seinät. Keittokomerossa astiat ovat tiskaamatta. Kylpyhuoneeseen on minulle laitettu oma pyyhekoukku, jossa lukee "vieras". Siinä roikkuu vihrreä karkea käsipyyhe.

Minun todellisuudessani on jokin monimutkainen, joka tavalla kaukainen lisäulottuvuus, jota muilla ei ole. Minulla on kuin kaksi todellisuutta, joita on vaikea saada kohtaamaan. Kukaan ei voi sitä ymmärtää; kohdassa jossa ne yhtyvät on vain minä, yksin. Muuten on aina toinen puoli piilossa. Joskus harvoin jokin pilkahdus toisesta todellisuudesta välähtää päällimmäiseen elämääni: "Mä oon nähnyt Joutsenlammen Kansallisbaletissa". Olen ylpeä siitä, mutta samaan aikaan joudun melkein paljastamaan elämäni hankalimpia asioita: miksi minä siellä olin? kenen kanssa? luulenko olevani jotenkin hieno, kun käyn kansallisbaletissa? - Selitykset pitää yrittää kuitata mahdollisimman lyhyesti. Oikeastaan Joutsenlammestakin tulee hävettävä, piilotettava asia. - Miksen minä voi vain olla tavallinen, joka ei käy koskaan missään?

Käyn usein kavereideni, erityisesti parhaan ystävättäreni kotona. Siellä leikimme, pelaamme, puuhaamme, hassuttelemme. Hänellä on kaksi vuotta vanhempi sisko. Molemmilla on omat, pienet, tavalliset huoneet.
Olohuoneessa sohvaryhmä, juhlaruokapöytä ja piano. Suurten ikkunoiden kaihtimet on yleensä käännetty niin, että sisällä huoneessa on hämärää. Valojakaan ei usein sinne sytytetä. Televisio on takkahuoneessa, jonka toisella puolella on sauna ja toisella keittiö. Se on pieni ja kodikas huone, jossa oleillaan enemmän. Keittiö on suuri ja asunnon sydän - ystävättären äiti on kotitalousopettaja. Isä on metsäinsinööri. Keittiön yhteydessä on pirttipöytä, johon yleensä hyvin mahdumme kaikki iltateelle. Perheen isä kertoilee hitaan rauhalliseen tyyliinsä onnettomia puujalkavitsejään, mikä on meistä huvittavaa. Kotoista, turvallista, minun mielestäni. Perheen äiti pulisee ja pölöttää paljon, me ystäväni kanssa emme paljon kuuntele. Tai puhelekaan ellei tarvi vastata kysymyksiin. Luomme toisiimme merkitseviä katseita. Joka tapauksessa puheensorina on mukavaa taustaääntä olemiselle. Sitten isä menee katsomaan uutisia ja ystäväni lähtee saattamaan minua vähän matkaa kotiin päin.

Kun ystävättäreni lähtee jonnekin pitemmälle, hän käy mökillä, maalla mummulassa, serkulla tai pelimatkalla koripallojoukkueen kanssa. Matkat tehdään perheen kanssa autolla.

Häpeän vanhempiani. Ne ovat eronneet. Ne tupakoivat. Juovat viiniä ja olutta. Käyvät joskus ravintolassa. Ne eivät osaa olla tavallisia, turvallisia vanhempia. Ne ovat erilaisia, miksi ne ovat erilaisia!? Eivät ymmärrä lasten tarpeita; ovat välillä liian hienoja, välillä rumia ja pahoja, välillä viisaita ja sivistyneitä, välillä tyhmiä, sietämättömiä, ymmärtämättömiä. Kiinnostuneita vain omista jutuistaan, saavutuksistaan ja ongelmistaan. Huonoja vanhempia, niitä ne ovat. Mutta enhän minä sellaista voi kenellekään näyttää tai sanoa. - Mitä minulle sitten jäisi? Siitä vähästä mitä minulla nyt on?

Kunpa joku näkisi. Tajuaisi. Ymmärtäisi. Auttaisi. Kuulisi äänettömyyteni. Tarjoaisi olkapään, tukisi minua, etten olisi niin yksin.

Olen vain lapsi ja olen niin yksin. Olen paitaressu, resupekka, epäsiisti, räkänokka. Eikö kukaan välitä? Eikö kukaan voisi huolehtia minua parempaan kuntoon?

Noitaympyrä

2005-09-23T10:00:00.000+03:00

Näen asiat jotenkin niin selvästi. Ehkä tämä on psykoterapian tulos, ja ehkä terapia ei enää pidemmälle voisikaan auttaa.

1 Suru

"Minut on hylätty. Olen yksin."

2 Viha

"Minun kärsimykseni ei ole tosi, vaan muiden. Epäreilua."

3 Arvottomuus

"En ole rakkauden arvoinen. En omien tunteiden arvoinen. Tunteillani ei ole mitään arvoa. Minulla ei ole mitään arvoa."

4 Syyllisyys

"Jos olen liian näkyvä tai ilmaisen tunteitani ja tarpeitani (vaadin jotain), se on syynä muiden ja viime kädessä omaan onnettomuuteeni."

5 Sopeutuminen

"Oma (tunne, tarve, todellisuus) on vaarantava tekijä elämässä. Pysyn hengissä kun sopeudun muiden todellisuuteen ja tunteisiin."

Tästä seuraa noiduttu ympyrä, ikiliikkuja, suljettu kehä: Surua seuraa viha, vihan tunteiden ilmaisemattomuutta arvottomuus ja syyllisyys, joka puolestaan johtaa sopeutumiseen omien syyllisyydentuntojen vaimentamiseksi.

Kaksi ensimmäistä ovat kokemusperäisiä "aitoja" tunteita. Arvottomuus ja syyllisyys ovat loogisia seurauksia tunteiden tukahduttamisesta - ikään kuin toisen asteen tunteita. "Vääriä" tunteita? - Näin ainakin älyllisesti voisi perustella.
Viimeinen, sopeutuminen, on selviytymismenetelmä.

Mistä lähteä kehää purkamaan?
- Selvää on, että menetelmä (sopeutuminen) ja sen takana oleva kokemus, ajatus, on aivan nurinkurinen. Se ainakin pitäisi kääntää toisin päin.
- Samoin syyllisyyden suhteen olen älyllisesti väärässä - eivät minun tunteeni aiheuta muiden tuskaa ja onnettomuutta. Mutta entä jos kokemus on osoittanut toisin?

Entä kokemus nykyhetkestä: olenko muka onnellinen? - En todellakaan.
Olen toteuttanut edellisen kaltaista elämänkehää aika tunnollisesti soveltaen, näkymättömänä pysytellen. Toisin sanoen, näkyvyyteni ei ainakaan ole syy omaan onnettomuuteeni. Pikemminkin näkymättömyyteni.
Silloinhan myös argumentti OMA on vaarantava tekijä elämässä on oltava väärin. Asia on päinvastoin: jokin oma (minä, integriteetti, persoona, tunteet, tarpeet, todellisuus) tuo elämää, turvaa, rakkautta.

Oman on siis annettava näkyä. Uskallettava kokea se.
Kaikkein ominta ja aidointa kehässä ovat suru ja viha - niitäkö on siis tunnettava ja ilmaistava? Siitäkö se onni aukeaa?? Ei kovin siltä kuulosta!
- Ja kuitenkin...

Arvottomuus on mielestäni kehän hankalin kohta. Auttaako se, että yksin tunnen ja koen niitä tunteita, jotka olisi pitänyt sallia kymmeniä vuosia sitten? - Eihän niitä nytkään kukaan näe, enhän minä enää voi tulla kuulluksi ja nähdyksi sinä pienenä tyttönä kauan sitten. Nyt nähdään vain tyrskivä aikuinen, jolla päällisin puolin kaikki on hyvin. Mitä se nyt valittaa?
- Enhän minä voi enää mennä äidin ja isän luo itkemään, kun "te silloin ette ollenkaan ottaneet minun tunteitani huomioon...". Voinhan minä tietysti mennä, mutta tuloksena olisi emotionaalinen katastrofi, kun emme enää ole niitä henkilöitä ja siinä tilanteessa.
- Onko siis tunteet kuitenkin kiellettävä, tai ainakin kierrettävä? Ja jos näin, eikö tämä juuri tarkoittaisi niiden arvon (=> minun arvoni) kieltämistä? Arvottomuuden tunteen jatkumista.

Onko siis niin, että tähän kohtaan tarvitaan terapeutti tai joku joka "näkee" minut ja tunteeni? Tarvitaanko tunteiden aktivoituminen ja ns. transferenssi, jotta niiden avulla eheytyisi?
Vai pystynkö minä itse (=aikuinen minäni, ikään kuin oma "vanhempani") näkemään kehittymässä olevan lapsiminäni tunteen ja hädän, ottamaan ne vastaan, tunnustamaan ne ja tukemaan niiden kokemisessa? Pystyykö aikuinen minäni antamaan arvoa lapsiminän tunteille, tarjoamaan turvalliset puitteet niiden kokemiselle, sellaiset joissa tunteet eivät uhkaa turvallisuutta ja rakkautta?

Tähän vaaditaan jo aika paljon henkistä kypsyyttä ja tasapainoa. Pystynkö minä siihen? kysyn itseltäni ja terapeutiltani ennen viimeistä terapiakertaa.

Ihmeellisen seesteinen ja kirkas olo. Jokin minussa vastaa, että pystyn. Että minussa on jo paljon sellaista, joka pystyy. Sitä paitsi apua on saatavissa - jos ei oma "näkeminen" riitä, kannattaa mennä jonkun muun, herkän ja luotettavan näkijän luokse.

(Tässä tullaan seuraavaan ongelman alaosioon: luottamuksen puutteeseen. Kaiken ja kaikkien epäilyyn. - Yritän uskaltaa korjata tätä sillä, että minulla on kyllä jo, myönnettävä se on, joitakin luottamusta herättäviä kokemuksia ihmisistä. Ainakin 2... tai 3...)

Sairaita puita ongelmieni metsässä 1

2005-09-22T10:13:00.000+03:00

Äiti ja isi jättävät minut puolitoistavuotiaana mummulle, isän äidille, kuukaudeksi hoitoon. Heidän palatessaan vierastan. En halua nähdä heitä, en voi osoittaa rakkautta. Olen vihainen, surullinen - luulen menettäneeni heidän rakkautensa (kun jättivät minut, hylkäsivät minut). Ehkä siitä hetkestä alkaen alan kokea, etten ole rakkauden tai minkään arvoinen.
Piiloudun mummun hameen helman taakse. Äidille tulee paha mieli kun en jälleennäkemisestä iloisena juoksekaan heitä vastaan. Äiti on pettynyt. (hän varmaan tuntee piston sydämessään - syyllisyyttä.) Äidin pettymys on suurempi, tärkeämpi kuin minun vihani ja pettymykseni.
Haluaisin olla äidin rakkauden (enkä pettymyksen) arvoinen. Alan käyttäytyä niin kuin äiti haluaa, jotta hän on taas iloinen ja rakastava.

Piilotan omat tunteeni, tarpeeni, oman todellisuuteni - sopeudun, alan elää toisten todellisuutta.
Tapahtuu ikään kuin toinen hylkääminen: nyt hylätään minun tunteeni ja todellisuuteni, minun persoonani. (Aikaisemmin fyysinen ja psyykkinen minäni oli jo jätetty mummulle yksin.)

Tämä leimaa elämäni: Rakkauteen ei voi luottaa - äitiin ja isään ei voi luottaa.

Mihin sitten voisi luottaa?!

[Taistelen edelleen siitä, saavatko tällaiset tunteet tulla näkyviksi. Miten tässä iässä kehtaan enää puhua, surra ja harmitella sitä, mitä äiti ja isi joskus muinoin tekivät, mitä tapahtui kymmeniä vuosia sitten? - Toisaalta, on ehkä viimeinkin aika opetella ilmaisemaan, miltä oikeastaan tuntuu ja tuntui. Aika tuntea, aika viipyä tunteissa. Ja kohdistaa ne oikeisiin tapahtumiin, konkretiaan, sen sijaan että jatkuvasti puhuu yleisellä tasolla "näkymättömyydestä".
Sen sijaan että luulee edelliseen liittyvien nykyhetkessä ilmestyvien tunteiden kohdistuvan nykyhetken tapahtumiin ja ihmisiin. Ja huutaa kotona perheelle vihaansa; karjuu, että minun on huudettava kun minua ei muuten kuulla eikä kuunnella.]

Tulla nähdyksi, edes itse

2005-09-22T10:10:00.000+03:00

Otteita Tommy Hellstenin kirjasta Virtahepo työpaikalla.
Olin kirjoittanut nämä muistiin päiväkirjaani 29.9.1998.
Lihavoinnit minun.

Taakankantajasta:
"Taakankantajan toipuminen on ennen kaikkea sitä, että hän oppii luopumaan taakoistaan. Hän oppii mitä on terve itsekkyys. Taakankantaja saa oman identiteetin eli hän alkaa olla olemassa silloinkin kun ei ajattele asioita muiden kannalta tai ole olemassa muita varten. Tämä kuulostaa paljon helpommalta kuin se taakankantajalle todellisuudessa on.
Hänen syndroomansa perustuu siihen, ettei hän ole koskaan tullut nähdyksi omana itsenään, ihmisenä jolla on omia tarpeita, omia tunteita ja oma todellisuus. Siksi hän ei myöskään itse näe omia tarpeitaan, tunteitaan ja todellisuuttaan..."

"... Hänen vahvuutensa on perustunut heikkouden kieltämiseen. Hänestä on tullut uhri, joka antaa muiden kävellä itsensä yli, läpi ja ohi. Hän ei ole oppinut asettamaan rajoja, joiden avulla voisi suojautua ja sanoa ei.
Hän itse on täydellinen ja syytön. Hän vain sattuu olemaan pahojen ihmisten ympäröimä, jotka riistävät häneltä hyvän elämän.
Taakankantajan toipuminen alkaa, kun hän kysyy itseltään: Miksi minä annan muiden tehdä tämän itselleni? ja lopettaa kysymästä: Miksi tämä aina tapahtuu minulle? Näin hän tulee syylliseksi. Hän ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään."

"... Toipuva taakankantaja alkaa oivaltaa oman tyhjyytensä ja sen, ettei hänellä ole ollut omaa elämää lainkaan kantaessaan vastuuta muiden elämästä. Tämän oivaltaminen tekee kipeää ja siksi sitä siirretäänkin loputtomasti eteenpäin...."

" Kun koko hänen henkiinjäämisstrategiansa alkaa asettua kyseenalaiseksi, hän joutuu syvään kriisiin. Tässä kriisissä hän tarvitsee apua. Hän on aivan ymmällä, kun vanhat keinot eivät enää toimi ja kun uusia ei vielä ole. Mutta toipuakseen hänen on alettava kiinnostua omasta elämästään. Hänen on opiskeltava tervettä itsekkyyttä.--- Hän ei tahdo loukata ketään ja aiheuttaa pahaa mieltä. Hän ei kestä sitä, että aiheuttaisi toiselle tuskaa."

"Sitä mukaa, kun hän suostuu näkemään oman tyhjyytensä ja vastuullisuutensa, hän myös kykenee irrottautumaan toisten pakonomaisesta auttamisesta ja pelastamisesta. Nähdessään kivun johtavan itsessään kasvuun ja muutokseen häne ei enää pelkää aiheuttaa toisessa kipua sanomalla ei ja antamalla toisen kantaa vastuun omien tekojensa seurauksista.
Taakankantaja on aina suojellut muita omilta tunteiltaan. Nyt hänen tehtävänsä on aivan toisenlainen. Hänen tulee ottaa itselleentilaa jalopettaa toisten ymmärtäminen. Hänen tulee ymmärtää, että toisten ymmärtäminen estää häntä tavoittamasta omaa todellisuuttaan. Terve itsekkyys ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän unohtaisi muiden tunteet ja tarpeet. Se merkitsee sitä, ettei hän enää ohita omiaan."

".... Taakankantajan on uskallettava ilmaista vihaansa sen sijaan, että hän ymmärtäisi muita ja imaisisi vihansa sisälleen. Ellei hän ilmaise vihaansa, hänestä tulee vihainen ihminen. Mutta jos hän oppii ilmaisemaan vihansa, silloin kun hänen rajansa ylitetään, hänen ei tarvitse tulla vihaiseksi ihmiseksi. Hänen ei myöskään tarvitse vihata ihmisiä vihatessaan vääriä tekoja. Jos jatkuvasti antaa ihmisten rikkoa omat rajansa, alkaa lopulta vihata näitä ihmisiä. Mutta jos sanoo ei ja huolehtii siitä, etteivät muut pääse astumaan oman persoonan ympärillä olevien rajojen yli, ei tarvitse vihata ketään. --"

"... Taakankantajan on uskallettava ottaa vihan ilmaisemiseen sisältyvä hylätyksi tulemisen riski. Saattaa olla, että häntä ei hyväksytäkään, hänestä ei pidetäkään ja tämä hänen on siedettävä. Tässä punnitaan se, onko taakankantaja lojaali itselleen vai etsiikö hän edelleen hyväksyntää itsensä ulkopuolelta ja tällä tavoin hylkää itsensä. Itse asiassa on siis kyse siitä, että hän tulee luotettavaksi itselleen.
Kukaan ei voi olla itselleen luotettava, jos pakonomaisesti etsii hyväksyntää ja pyrkii olemaan miellyttävä ja kiltti. Näin tehdessään ihminen hylkää todellisen itsensä. Hän myös osoittautuu ihmiseksi, johon hänen sisäinen persoonansa ei voi luottaa. Jotta ihminen voisi syntyä persoonaksi, eli tulla siksi mikä hän syvimmiltään on, hänen on tultava itselleen luotettavaksi. Ei voi syntyä, jos ei ole turvallista paikkaa, johon syntyä. [Ai jai, tämä sattuu minuun nyt.]
Tämän turvallisen paikan ihminen luo sisälleen, kun hän lakkaa tarvitsemasta muiden hyväksyntää niin paljon, että hylkää itsensä sen saadakseen. Vihan ilmaiseminen mittaa, miten hyvin ihminen uskaltaa seistä vain oman hyväksyntänsä varassa."

"... Mutta hänen on vielä ylitettävä eräs kysymys voidakseen pysyvästi ruvetea voimaan paremmin. Tämä kysymys on syyllisyys. Kun taakankantaja alkaa huolehtia itsestään ja sanoo ei, hänessä herää syyllisyys eräänlaisena vieroitusoireena vanhasta henkiinjäämisstrategiasta. Syyllisyys ei ole merkki siitä, että hän tekee väärin, hänestä vain tuntuu siltä.
Tämän sairaan syyllisyyden hän kykenee voittamaan kohtaamalla oman todellisen syyllisyytensä. Todellinen syyllisyys muodostuu siitä, että hän on pyrkinyt kontrolloimaan ja hallitsemaan muiden elämää, kantanut vastuuta muiden asioista, ja ollut vahva tavalla, joka on perustunut hänen oman heikkoutensa kieltämiseen. Nähdessään tämän hän saa kiinni omasta heikkoudestaan ja omasta todellisesta vastuullisuudestaan. Mitä kirkkaammin hän ymmärtää omaa vahvuuteen sairastumistaan, sitä vähemmän hän on sairaan syyllisyytensä riepoteltavana. Hän alkaa ymmärtää, että hänellä todella on oikeus omaan elämään ja että hänen velvollisuutenaan ei ole pelastaa muita heidän tekojensa seurauksilta. Tämän löytäminen johtaa itse asiassa oman elämän löytämisen riemuun, josta hän alkaa pitää kynsin hampain kiinni."

"Elämän löytämisen riemuun kuuluu, että uskaltaa opetella tervettä riippuvuutta ja tulla emotionaalisesti rehelliseksi. Taakankantaja oppii uudenlaisen avoimuuden, jossa hän on valmis ottamaan näkyväksi tulemisen riskejä näyttämällä todelliset tunteensa ja tarpeensa. Hän luopuu sairaasta vahvuudestaan ja tulee terveellä tavalla heikoksi. Hänen heikkoutensa mahdolistaa läheisyyden, jollaista hänellä ei koskaan ennen ole ollut. Kun hän kokee läheisyyttä ihmisiin, hän oppii näkemään, ettei hänen tarvitsekaan selviytyä asioistaan yksin. Hän saa pyytää apua eikä hänen enää tarvitse aina olla se, jolta pyydetään apua.
Mitä enemmän hän saa kokemuksia siitä, että ihmisiin voi liittyä muutenkin kuin auttamalla heitä, sitä enemmän hän alkaa tunnistaa taakankantajan strategiaan liittyvää pakonomaista auttamistarvetta."

Huh-huh. Tätä minä tankkasin jo seitsemän vuotta sitten. Ja vieläkin tässä ollaan.

Samassa pisteessä tänään

2005-09-21T11:33:00.000+03:00

Lopetan psykoterapian noin 7 vuoden jälkeen. Tunnelmat on sen mukaiset: en sanoisi että ilo on katossa. Turhauttaa, kuin olisi samassa pisteessä kuin aloittaessani.

Olen ymmärtänyt kaiken. Näen asiat kirkkaasti. Mutten tunne mitään. Olen hajoamispisteessä. En ole olemassa kuin suhteessa muihin, ulkopuolisiin odotuksiin. Ei ole mitään halua, haluja, elämänhalua.

Terapeutin mukaan lopettamisvaiheessa potilaan alkuperäiset ongelmat usein aktualisoituvat. Tulevat pintaan. Kivuliaiksi. Vuorovaikutustilanteessa ja sen loppumisessa on jotain aikaisemmasta tuttua, joka laukaisee hädän ja ahdistuksen.

Nyt minä jään taas yksin. Yksin on pärjättävä. Pelkään että otan saman "aseistuksen", maastopuvun, haarniskan käyttöön kuin ennen terapiaan menemistä. Siinä sotisovassa olen aikaisemmin tottunut, oppinut selviämään. Hengissä. Se ei ole samaa kuin eläminen. Se on melkein lähempänä kuolemista.

Sen haarniskan alla on hirveä hätä. (Tarve?)

Sopeutuminen.
Se on parhaita puoliani! Sopeudun mihin vain!
Se estää minua myös tuntemasta omia halujani. Omaa itseäni. Tulemasta itsekseni.
"Lapsi sopeutuu kyllä mihin vain."
"Minä sopeudun mihin vain." (Jopa äidiksi uusperheeseen, jossa kaikilla muilla on hirveästi täyttämättömiä tarpeita, pyyteitä, syyllisyyttä, pelkoa, hätää, avun- ja lohduntarvetta.)
Tein heikkoudestani itselleni hyveen ja elämälleni ohjelman, jota toteutin.

Sen sijaan minulla ei ole "minää", johon toisten olisi sopeuduttava. Lapsena minulla oli lapsen eksistenssi. Ruumiillisesti, objektiivisesti olin olemassa, sitä ei voi kieltää, ja siihen oli muiden sopeuduttava. Koin ehkä, että jo se teki muiden elämän hankalaksi, niin että en enää tuonut omaa "minääni", itseäni, halujani, integriteettiäni toisten tielle. Pysyttelin niine hyvineni syrjässä, poissa silmistä, poissa mielestä.

Vain yksin koin, etten häirinnyt ketään (eikä kukaan minua). Yksin ollessa "minä" oli sallittu. Mutta niin kovin abstrakti, lähes mahdoton. Ilman muiden tarjoamaa peiliä oli vaikea oppia hahmottamaan, mikä se "minä" oli, missä se oli, missä sen rajat menivät. Kirjat, päiväkirjat, koira - ne olivat kovin sameita peilejä.

Muiden peileissä näin sitten, silloin harvoin kuin muiden pariin uskaltauduin, vain valmiita kuvia, ääriviivoja. Tyydyin niitä värittämään, odotuksia täyttämään. Ja luulin, että niin sen kuuluukin mennä.

Olisivat edes olleet selkeitä piirustuksia, selkeitä malleja, selkeitä ohjeita. Mutta ei, jouduin sen sijaan tulkitsemaan mitä kummallisimpia, epäselvempiä, vajavaisia, hataria, katkonaisia, tuhruisia viivoja - vihjeitä siitä mitenkuvassa olevat pisteet mahdollisesti voisi yhdistää kokonaisuudeksi.

Tähän sitten meni koko energiani. Sen sijaan, että olisin voinut rauhassa luonnostella ja hahmotella omaa kuvaani. Kokeilla erilaisia tekniikoita - ja korjailla.

Tai että olisin voinut reagoida, vastustaa tarjottuja malleja. Vetää ne yli, pyyhkiä pois, korjailla ja muutella; rikkoa peilin, taistella vastaan. (Silloin olisi pitänyt olla jotakin jonka puolesta taistella.)

Sen sijaan minä menin juoksuhautaan, en propagoinut, annoin ottaa itseni vangiksi. Sain myöhemmin uuden nimen ja väärän passin ja minut työnnettiin ulos vankilan ovesta. Olin "vapaa" palaamaan omieni puolelle, mutta totta puhuen en enää tiennyt keitä he olivat, oliko kotimaata enää olemassakaan; mihin minä kuuluin?

Yksinäisyys.

Päiväkirjamerkintä 7 vuoden takaa

2005-09-20T12:57:00.000+03:00

13.9.1998

Minun identiteettini: minkälainen se on ja minkälainen se olisi, jos se vastaisi unelmaani "talosta Provencessa, jonka ikkunoista yhdestä näkyy meri, toisesta vuoret, kolmannesta preeria"?

A) Olisin kokonainen ihminen, joka eläisi täysillä. Jolla olisi tunteita, vaihtelevia voimakkaitakin tunteita, jotka voisi hyväksyä ja ilmaista turvallisesti. Raivokohtaus, itku, masennus, ilo, rakkaus, epäonnistuminen, pettymys, onnistuminen. Kaikki kuuluisivat elämään, eivät mitenkään uhkaisi perusturvallisuutta, elämänuskoa, omaa minäkuvaa, identiteettiä, elämän jatkumista. [Niin on kuin eilen olisin tuon kirjoittanut.]

B) Kenenkään ei tarvitsisi voivotella ja huolehtia minun olostani, tunteistani, pärjäämisestäni. Niin juuri, looginen järjestys em. sanoille: "jos olo on huono, tunteet negatiivisia, se on merkki siitö, ettei pärjää elämässä". Enkä tarkoita tuota "merkkiä" tai ei-pärjäämistä muiden silmissä, vaan sitä, että se on uhkaavaa. - Vaarallinen ja kaikkialla vaaniva petollinen elämä - johon ei voi luottaa - on saanut yliotteen; sen hehkuva kraateri voi nielaista sinut. Pahalla ololla, surulla ja kielteisillä tunteilla annat sille sopivan kohdan, mihin tarttua. Huono olo ja ei-pärjääminen ovat osoitus siitä, että vaanivan petollisen elämän myrkyliset lonkerot ovat jo saaneet otteen sinusta... Peli on menetetty.

Toisin sanoen, huono olo, suru ja negatiivisuus ovat tie kuolemaan. Voi äitini, miksi aina olet huolehtinut ja kauhistellut niin kovasti? Pelännyt itse - niin, sinä ressu olet aina pelännyt itse niin kovasti, toivonut ettei meidän tarvitsisi kärsiä kaikkea pahaa, jonka sinä olet joutunut kokemaan. Miten sinä, äiti pieni, olisit koskaan uskaltanut luottaa elämään, kun sinulta vietiin pienestä pitäen kaikki, mihin sinä olisit luonnollisesti voinut luottaa? Voin kuvitella miten mummusi ja vaarisi luona itkit äitisi perään, rakkautesi. Olit masentunut tai vihainen, ja sinulta kiellettiin oikeus niihin tunteisiin: "Olisit kiitollinen, sinulla on täällä paljon paremmat oltavat kuin Xxxx:ssä äitisi luona, isättömänä. Ei meidän olisi ollut pakko sinua tänne ottaa riesaksemme, mokomakin itkupilli, mutta me olemme niin kilttejä että otimme sinut..." Jne. jne. Eli paha olo oli viimeisenkin turvallisuudentunteen uhkatekijä.

C) Identiteettini Provencen talossa: Saisin olla sellainen kuin olen. Yhtenä päivänä paistaa, toisena sataa, voi olla pari kylmää talvea, mutta säästä on turha valittaa - kaikki säät ovat yhtä hyviä. Niin kuin talon ikkunoista näkyy erilaisia maisemia, niin myös minussa olisi monta huonetta - huoneita joiden sisustusta ja valaistusta voisi halun ja tarpeen mukaan muutella. Mutta se ei tarkoita, että asuisin vain yhdessä huoneessa tai yhdessä sisustuksessa kerrallaan. Ei. Eläisin koko parissa sadassa neliössä, jokainen neliösentti olisi minun kotini. Mikään ei pakottaisi minua aina nukkumaan samassa huoneessa tai syömään ruokasalissa. Joskus voisin laittaa viltin olohuoneen lattialle ja leikkiä piknikkiä.

Mutta nyt minä olen jakanut, supistanut itseni vain osiksi, joilla kullakin on paikkansa ja rajansa: työ-minä, ura-minä, koti-minä, pari-minä, seura-minä jne. Enkä uskalla ylitellä noita rajoja: työssä koti- tai pari-minä on täysin mahdoton, kotona taas työ-minä näyttää aivan tuntemattomalta henkilöltä - seurassa vapaa-aikana kumpikin edellisistä on varmuuden vuoksi piilotettu.

Yritän siis Talo Provencessa -mielikuvan avulla miettiä, haluanko todella muuttaa elämänasennettani luottavaisemmaksi ja avoimemmaksi, nylkeä nahkani ja päästä eroon kuorestani (toukkavaiheen jälkeisestä kotilosta?). Mitä se tarkoittaisi, mistä joutuiusi luopumaan, mitä se antaisi, mitä saisin tilalle? Mikä voisi olla parasta, mikä pahinta mitä minulle tapahtuisi? [Huh-huh, kylläpä minä silloin luulin paljon itsestäni. Enkä ymmärtänyt, että muustakin oli kyse kuin asenteesta.]

M.T. pyysi minua harkitsemaan tätä, mutta nyt tämä tuntuu hieman älylliseltä pallottelulta: listataan asioita puolesta ja vastaan. - Minusta vain tuntuu koko ajan epävarmalta: mitä se sitten tarkoittaisi käytännössä? Miten se kaikki tapahtuu käytännössä?

Yritän kuvitella itseni kaikenlaisiin tilanteisiin: työssä, keskusteluun R:n kanssa (miten minä reagoisin, mitä sanoisin), johtoryhmän kokoukseen, työhaastatteluun, myymässä artikkeliani lehteen, taivuttelemassa rahoittajia, soittamassa tämä ihanan huvilan omistajalle vuokratakseni sen ensi kesäksi, juhliin, neloskanavan kevätpippaloihin, M:n luona järjestettäviin illallisiin jossa on minulle tuntemattomia M:n hyviä ystäviä, jne. jne.

Jos minä olisin "talo Provencessa", se ei silti tarkoita, että kaikki ihailisivat sen sisustusta, että siellä tarjoamani ruoka olisi kaikkien mielestä hyvää, että minun tarvitsisi kaikkia kutsua sinne kylään tai esitellä kaikkia huoneita kaikille aina. Mutta se tarkoittaa, että minä viihtyisin siinä talossa, ettei minun tarvitsisi aina muuttaa huonekalujen paikkaa sen mukaan, kuka tulee käymään. Että minä voisin hyväksyä sen, ettei joku pidä marokkolaisesta simpukkapadasta [sic!] eikä se ole henkilökohtainen loukkaus minun persoonaani tai keittotaitojani kohtaan. Että voisin kohauttaa olkapäitäni sanoen tai ajatellen tai tuntien, että valitse itse, tule käymään täällä jos huvittaa, voin kutsua sinut toistekin, mutta minusta on hyvä näin, tämä on minun taloni, minun elämäni - tällainen se nyt vaan on, minun reseptini.

Niin, ehkei tarvitsisi niin hirveän älyllisesti harkita "pros and cons", vaan tunteilla myös. Miltä minusta tuntuisi "jos" tai "jos ei"? Mikä voisi olla paras tunne, mikä pahin?

Paras olisi kai sellainen, että elämä kantaisi minua kuin meri ja tyrskyt venettä - oli tyyntä, tuulta tai sadetta - ja että tietäisin, kuka olen, olisin kokonainen, ristiriitainen, vahva ja heikko, ja hyväksyisin sen. En pelkäisi.

Entä pahin tunne? Hallitsemattomuus, epäonnistuminen, pettymys. Vihaisuus.
- Siitäkö, ettei minua hyväksyttäisi? Mutta eihän sillä muiden hyväksynnällä enää olisi samanlaista arvoa.

Tässähän on positiivinen kierre: nuo kaikkein pahimmat tunteet menettäisivät merkityksensä, jos saisin parhaimmat! Miten epäonnistuminen tai pettymys enää voisivat tuntua niin pelottavilta, jos luottaisin elämään niin paljon että uskaltaisin hyväksyä ristiriitaisuudet. Jos olisin avoimessa kontaktissa ihmisiin ja asioihin, itseeni; lähempänä muita, itseäni ja elämää. - silloin ei kaikki olisi niin yhden kortin varassa kullakin supistetulla minäni alueella. [Allekirjoitan edelleen: ihan kuin 7 vuodessa ei olisi tapahtunut mitään kehitystä...]

The lively center of attention!??

2005-09-08T13:29:00.000+03:00

http://psychcentral.com/personquiz.htm

Is it me? Would you believe that other test results tell me that I'm suffering from severe depression?

Depression quiz

2005-09-08T13:18:00.000+03:00

http://psychcentral.com/depquiz.htm

Based upon your responses to this depression quiz, you appear to be suffering from a severe depression. People who have answered similarly to you typically qualify for a diagnosis of major depression and have sought professional treatment for this disorder.

You should not take this as a diagnosis of any sort, or a recommendation for treatment. However, it would be advisable and likely beneficial for you to seek further diagnosis from a trained mental health professional immediately.

- My dear, I've been to psychotherapist's for 6 years. It's finishing now. Ran out of money.

Trauma

2005-09-08T12:52:00.000+03:00

Trauma on tekemättä jäänyt surutyö.

Häpeä

2005-06-17T22:59:00.000+03:00

Syyllisyys ja häpeä ovat uuvuttavia tunteita.
Niiden ansiosta voi tulla ylirasittuneeksi vaikkei tekisi mitään.
Varsinkin jos tuntee syyllisyyttä ja häpeää siitä ettei tee mitään.

Rakkaus ja minä

2005-06-16T22:03:00.000+03:00

Ei näin:

Sinulla on oikeus olla mitä mieltä haluat, mutta älä sitten vaadi, että sinua vielä rakastettaisiin.

Vaan näin:

Minulla on oikeus olla tätä mieltä ja esittää se tällä tavalla ja silti minulla on oikeus myös vaatia ja haluta rakkautta!!!
(Anna-Leena Härkönen 14.6.2005 Punainen lanka -ohjelmassa TV2.)

Siis ei tarvitse valita oman itsensä ja rakkauden välillä!
Rakkauden vuoksi ei tarvitse luopua omasta itsestään.
Jos pitää omasta itsestään kiinni, ei tarvitse luopua rakkaudesta.

Nyt se on loppu!

2005-06-15T02:35:00.000+03:00

Päätin etten pähkää sitä perhanan gradua vähään aikaan. Ehkä sitten elokuussa palaan astialle. Tosin silloin olis 2-3 iso tenttiä, jotka mielenterveyden takia täytyisi kyllä hoitaa, kun gradusta ei tiedä...

Asiat eivät sujuneet siis alkuunkaan niin kuin luulin ja suunnittelin. Pitänee ottaa opiksi.

Ensimmäinen asia on oman henkisen tasapainon tai elämän tasapainon hoitaminen: jos tekee yksinäistä pakerrustyötä yksin kotona, olisi varmaan syytä ylläpitää jonkunlaista sosiaalista elämää ja kanssakäymistä aikuisten kanssa sitten vapaa-ajalla. Tai vaikka työajalla, kunhan vain joskus edes puhuisin jotain, avaisin suuni, näkisin ihmisiä, avaisin silmät, katsoisin.

Pitäisi olla jotain, jossa voi jotenkin olla omana itsenään, josta jotenkin saisin jotain, ettei koko ajan olisi sellainen tunne, että on vain tukemassa, antamassa, lohduttamassa ja auttamassa.
Tai koko ajan pusertamassa itsestään jotakin viisaita ajatuksia, teorioita, analyysejä, tekstejä - siis antamassa siinäkin.

Loppu: energia, varat, resurssit loppu. Ei ole enää mitään annettavaa, ei mitään mistä pusertaa. Itkettää.

Tunnen sairasta syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten ole saanut työtäni valmiiksi.
Musta tuntuu, että mä oon ollut niin yksin sen ja kaikkien muidenkin asioiden kanssa koko alkuvuoden, etten enää osaa tehdäkään mitään. Olen ihan hätääntynyt ja paniikissa. Tekemistäni on jo pitkään hallinnut paniikki, joka sanoo koko ajan, että älkää mua syyttäkö, mähän oon yrittänyt parhaani ja vähän enemmänkin: koko ajan istun vaan työn ääressä ja yritän kirjoittaa.

Toivon vaan että joku muu hoitaisi, sanoisi mitä pitää tehdä, miten.
- Vähän niin kuin liian myöhään havahdun tähän. Oikeasti tältä tuntui jo helmi-maaliskuussa. Silloin olisi ehkä voinut tehdäkin asialle jotain, mutta nyt ei.

Syyllisyyden, häpeän, turhautumisen ja yksinäisyyden takia olen niin väsynyt, niin lopussa, etten jaksa enää muuta kuin itkeä. Tää menee näin ihan väärin. Mä yritän nyt olla "isompi" kuin paniikkini, "isompi" kuin joku gradu, ja sanoa, että nyt on kyllä yritetty ja kärvistelty ihan tarpeeksi. "Nyt poikki, kun tällainen tekeminen kerran alkaa pahasti haitata elämää ja tasapainoa, syö kaiken minusta ja nakertaa jatkuvasti!"

Nyt on vain pakko alkaa hoitaa tätä ahdistusta ja hätäännystä pois, että saisi jostakin energiaa. Energiaa levätä, energiaa nauttia. Energiaa viettää oikeasti lomaa. Ajatus lomasta ahdistaa, koska musta tuntuu, ettei mulla ole oikeutta viettää lomaa, kun en ole tehnytkään mitään. Todennäköisesti itken koko loman ja pilaan sen muultakin perheeltä.

Olen teeskennellyt tekemistä jo puoli vuotta ainakin - aika hyvin, kukaan ei ole huomannut asioiden oikeaa laitaa.
Ainoa elämäni on perhe-elämää, ja siinäkään kukaan ei tiedä mitä minulle kuuluu, kun yritän etten vaivaa huonolla olollani muita ja muiden jaksamista ja muiden henkistä tasapainoa.

Petra on voinut huonosti, Marialla on murrosiän murheet, Anna on herkkä ja kiinni minussa. Puolisolla on ollut omat surunsa, isän kuoleman aiheuttamat järjestelyt ja oman äitinsä hyvinvointi huolehdittavana, puhumattakaan sitten hirveästä työmäärästä. Olen kai pelännyt, että jos minä vielä näytän vaativani jotain tai voin itse huonosti, puoliso ei enää jaksa. Ja sitten kaikki kaatuu.

Tämä on tällainen yksinhuoltajaäidin lapsen kuvio: "Aiti joutuu yrittämään niin paljon, hoitamaan kaiken yksin ja elättämään tämän perheen. On viisainta etten rasita äitiä ja olen mahdollisimman näkymätön, että hän jaksaa. Muuten elämäni ja turvallisuuteni on uhattuna. Jos äiti ei jaksaisikaan, kaikki kaatuisi. Ja se olisi sitten minun syytäni."

Se, että olen mieheni elätettävänä eikä minulla ole muutenkaan mitään omaa elämää - ei näköjään edes henkistä selkeää minää, jonka turvin pysyisin itse pystyssä - muistuttaa minua tuosta kuviosta.
Ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole hoitanut tonttiani (gradua, opintoja) hyvin ja sovitussa ajassa, jolloin tulen näkyväksi ja rasitan puolisoani, elättäjääni. Mahtaakohan hän vielä jaksaa elättää tätä perhettä? Mahtaakohan hän vielä jaksaa elättää omalta osaltaan tämän perheen henkistä elämää? Mahtaako hän vielä jaksaa kuunnella minua? En minä kehtaa edes pyytää häneltä. En minä enää edes kehtaisi sanoa näitä sanoja ja ajatuksia ääneen, kasvokkain hänelle.